Kesänäyttelykierros 9: Ars Nova Turussa

Kesän viimeinen kesänäyttely oli Turun Aboa Vetus & Ars Novan 15 huonetta -kokoelmanäyttely, jossa kävin jo muutama viikko sitten. Museon kokoelmista on koottu 113 teoksen otos.

Näyttelyn avaa Veikko Hirvimäen puukoira tai saattaa se olla susikin, jonka nimi on kiinnostavasti ”Meidän täytyy puhua”. Eläin on yllättävä, on mukavaa tulla puhutelluksi heti kättelyssä.20160820_144221

Kotimaisista taiteilijoista paljon on esillä Otto Mäkilää, Viljo Mäkistä ja Kauko Lehtistä,  ulkomaisiakin on paljon. Yksittäisiä teoksia on muun muassa Max Ernstiltä ja Andy Warholilta. Huoneet on jaettu teemoihin kuten Pop-taide ja Cobra-ryhmä. Teemoista kerrotaan näyttelyteksteissä havainnollisesti, välillä opettavaiseenkin sävyyn.

Kokoelmanäyttelyt ovat hyviä olemassa, vaikka helposti välähdyksenomaisia. Yläkerran eräässä nurkassa on esimerkiksi Josef Albersin vihreäsävyinen neliö ja sen vieressä Lars-Gunnar Nordströmin keltamusta teos. Rinnastus on hyvä, mutta laajassa kokoelmassa se on helposti ohitettavissa.

20160820_152239

Parhaiten mieleen jää lopulta ruotsalaisen Magdalena Ziurlikowskan kaksikanavainen video My Secret Life (2011), joka on kuvattu Aboa Vetus & Ars Novassa. Nainen elää kahta elämää, toisessa hän on pukeutunut punaiseen mekkoon, syö kakkua aulakahvilassa ja kulkee museon puutarhassa vesialtaan äärellä. Toisessa hän on taiteilija itse ja siirtelee alakerrassa kiviä sininen mekko yllään.

Salaisessa luksuselämässään hän kertoo ostaneensa suuren sinisen kiven. Kivi on nyt kylpyhuoneessa, sen hankkiminen oli hienoa, mutta hän ei voi enää käyttää kylpyhuonetta. Kyseessä on tietysti Anish Kapoorin sininen kivi, joka on pysyvästi esillä Ars Novan yläkerran kylpyhuoneessa. Nainen toivoo uutta elämää, joka tuntuisi hänen omaltaan. Lopulta punamekkoinen nainen jää seisomaan puutarhan vesialtaan reunalle ja sinimekkoinen kahlaa altaaseen.  Hän valitsee  arjen ja jatkuvan juhlan väliltä, juhlan, jossa kaikki on mahdollista mutta mikään ei tunnu riittävän. Näin tiivistettynä teos kuulostaa jopa banaalilta – mutta banaalius pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun se levitetään auki kaikkine yksityiskohtineen.

15 huonetta -näyttelyn ehtii nähdä vielä, jos menee Ars Novaan ennen 11.9.2016.

Mainokset

Vuoden 2015 huiput ja ylijäämät

Viime vuonna ehdin nähdä taidetta ainakin Turussa, Helsingissä, Tampereella, Mäntässä, Porissa ja Berliinissä. Kaupunkivalikoima ei ole valtava, mutta paljon niihinkin mahtui. Nyt ajattelin kirjoittaa sellaisesta, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta.

Eräs suosikeistani oli Wäinö Aaltosen museon keväinen Ääni, kuva, kokemus -mediataidenäyttely. En muista siitä enää paljoakaan, varsinkaan esillä olleiden taiteilijoiden nimiä, mutta muistan tunnelman, sen kuinka monet tekniset ratkaisut olivat yllättäviä. Eräässä teoksessa mentiin yksin pimeään huoneeseen pöydän ääreen kuuntelemaan nauhoitetta, jonka ääni kuului selän takaa. Se oli kokemuksena jotain muuttava tai liikauttava. Jossain näyttelyssä oli myös video, jolla sokea nainen kertoi miten havainnoi ympäristöään. Se saattoi olla tämä tai jokin muu.

Berliinissä kävin lukuisissa taidenäyttelyissä. En ole kirjoittanut lainkaan matkan viimeisestä museopäivästä, jolloin yritimme etsiä pienempiä näyttelyitä. Se oli mieleenpainuva kokemus: iltamyöhään internetistä lueskeltu tieto jäi puutteelliseksi ja eräänkin gallerian nykyinen osoite tarkistamatta. Kaatosateessa juoksemme Johann König -gallerian vanhaan kortteeriin ja toteamme, että siellä ei ole enää mitään. Palaamme sateessa takaisin metroasemalle ja ajamme toiseen suuntaan.

Toiselta suunnalta löytyi sentään meCollectors room. Taidekeräilijä Frederic Olbrichtin kokoelmia esittelevässä galleriassa on Wunderkammer, johon kuuluu pieniä kummallisia esineitä, kuten nukkeja, joilta voi nähdä sisäelimet. Pääasia oli kesällä kuitenkin alakerran Queensize-näyttely, joka esitteli kokoelman naistaiteilijoiden töitä. Toinen kuraattori Nicola Graef esitteli näyttelyn myös videolla. Näyttely oli selkeästi rakennettu, siinä oli tarkkaan määritelty idea ja teosten suhdetta toisiinsa oli pohdittu paljon.

IMG_2799

Näyttely pohti naisen elämää lapsuudesta kuolemaan. Ensimmäisessä huoneessa lapsen asennossa makaava puistattavan aidon näköinen nukkelapsi on kääntynyt poispäin miestä esittävästä maalauksesta: mies ei vielä kuulu tytön elämään. Myöhemmin on enimmäkseen väkivaltaa, alistumista ja teräaseita. Huone huoneelta näyttely muuttuu jyrkemmäksi. Se pelaa shokkiarvolla ja tunteella, mutta on myös vaikuttava.

Queensize-näyttely muodosti myös mielenkiintoisen kontrastin Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn, jossa poikkesin pikaisesti elokuussa. En ole kirjoittanut siitäkään, koska vierailu oli niin lyhyt. Nopeasti katsottuna esiin nousi pinta, voima ja vahvuus. Näyttelyn maailma tuntui läpitunkevan miehiseltä. Toki Mapplethorpe on kuvannut vaikkapa kyyristyneitä selkiä, missä näkyy haavoittuvuus, ja Patti Smithiä, joka tuijottaa haastavasti vastaan. Mutta valokuvien sileä mustavalkoisuus on etäällä. Harmaan sävyt tekevät kohteistaan ikonisia ja asiallisia.

Queensizen ja Robert Mapplethorpen eroissa on toki kyse myös erilaisista tavoista hahmottaa ja tarkastella, mutta ei ole yllättävää, että naiseutta pohtiva näyttely on väkivaltainen, ja että mieheyteen liittyvä näyttely sivuaa vahvuutta. Epäilen myös, että jos olisin katsonut Mapplethorpea pidempään, olisin saattanut nähdä muutakin.

Syksyn alussa Kiasmassa oli myös Tino Sehgalin teoksia, johon kuului ihmisiä liikehtimässä kahdessa eri museon tilassa. Kaksi syleili toisiaan, toiset kiemurtelivat lattialla. Näitä teoksia olisi voinut katsoa pidempäänkin, liike oli yksinkertaisuudessaan ja monitahoisuudessaan koskettavaa. Tino Sehgalin teos oli myös museon lipunmyyjän minulle kertoma lause, joka sillä kertaa oli ”Kolme häirikkölohta piinaa Australian kaakkoisrannikkoa”. Marko Gylén on kirjoittanut Sehgalista mielenkiintoisesti (englanniksi).

20150825_140618

Vielä toisenlainen näkökulma miehisyyteen nousi esiin Turun taidemuseon Nils Dardel -näyttelyssä. Se on esillä on vielä sunnuntaihin 17.1.2016 saakka. Dardel oli dandy, ja hänen ihmishahmonsa ovat värikkäitä, pitkänomaisia ja ylimielisiä. Dardel lie taidehistoriallisesti kiinnostava, vaikka maalausten elämään kyllästynyt tunnelma oli paikoitellen luotaantyöntävä.

Jo aiemmin blogissa mainituista suosikkejani olivat oman maailmansa ja tunnelmansa vahvasti hahmotteleva Ville Andersson Ars Novassa, Berliinin hengästyttävän laajan Hamburger Bahnhof -taidemuseon tunnelma yleisesti, sekä Mänttä, jossa kävin kahdesti (Vaikka Kuvataideviikkojen valikoima oli laajuudessaan vähintään sekava, sieltä löytyi helmiä, ja Göstan tarjonnasta tietysti Anselm Kiefer vaikutti tunnelmallaan, samoin kuin Ville Lenkkerin kuratoima valokuvanäyttely kesällä). Eniten harmittaa, että missasin Taidehallin 101 kaikkien puolesta -näyttelyn.

Mistä näyttelyistä itse vaikutuit viime vuonna? Entä mitä suosittelisit katsomaan tänä vuonna?

Sisä- ja ulkopuolella: Ville Andersson Ars Novassa

20150919_144640

Aboa Vetus ja Ars Nova -museon syksyn ensimmäinen näyttely on vuoden nuori taiteilija Ville Andersson (s. 1986).

Alussa petyn. Huoneen seinillä on tuskin havaittavia utuun ja usvaan hukkuvia naishahmoja, tietenkin alasti, ja pääosassa hiukset. Andersson tekee työtä esimerkiksi muste- ja lyijykynällä, hänen värimaailmansa on harmaansävyinen ja mustavalkoinen. Tätäkö tämä on? En aina jaksa ymmärtää miestaiteilijoiden jatkuvaa tarvetta kuvata alastomia naisia, vaikka usein nykyään sellainen kuvaus toki myös suhteutuu perinteisiin, kommentoi aiempaa – mutta helposti juuri siksi tuntuu myös tusinatavaralta, eleeltä jonka merkitys on hukkunut matkalla. Onneksi seuraavassa huoneessa päästään naisia lähemmäs, kasvokuviin.

Toisen huoneen naiset ovat kuin menneiltä ajoilta, eräästä mieleen tulee usein nähty kuva Virginia Woolfista.* Vaikka kuva on erilainen, siinä on samaa herkkyyttä ja toisaalta määrätietoisuutta. Anderssonin teoksissa keskeistä ovat myös nimet,  englanninkieliset teosnimet ja sarja, johon teos kuuluu: State of Mind sarjasta Häiritty hiljaisuus, White Nights. Ne kommentoivat teosta tai asettavat siihen tulokulman. Hieman hankalasti teosten nimiä ei ole sijoitettu suoraan teoksen viereen, vaan teokset on numeroitu, ja joka huoneesta löytyy lappu, jossa on lueteltu kaikki huoneen kuvat.

Anderssonin teosten idea ja tunnelma alkavat avautua mentäessä syvemmälle Ars Novan huoneisiin, enkä ole enää pettynyt. Andersson yhdistää maalausta, piirrosta ja valokuvaa; harmaa, musta ja valkoinenkin alkavat kiinnittää huomiota. Virginia Woolfista muistuttaa etäisesti myös erään teoksen nimi, Waves II. Siinä naisesta näkyvät vain silmät, kasvoja ympäröivät aaltoilevat hiukset, jotka vain silmät paljastaessaan muistuttavat hunnutetuista naisista. Samaa tuntumaa on muutamissa muissa teoksissa, joissa epämääräisiä hahmoja on kiedottu kankaisiin. Introspection-teoksessa rennosti rypytetyn kankaan alta näkyvät vain jalat ja jalusta, jolla hahmo seisoo kuin muinainen kreikkalainen patsas, nekin alastomat, joita peittää vain kangas – mutta Anderssonilla kangasta on enemmän, siihen uppoutuu ja kietoutuu lähes kokonaan. On siirrytty introspektioon, sisäänpäin, tarkastelemaan sitä mikä näkyy kun muun jättää ulkopuolelle. Ehkä kangas suojelee, siihen voi piiloutua, tai ehkä se on vastentahtoinen kuori. Mikään tästä ei ole aivan selvää.

20150919_143722

Anderssonin teoksissa olennaista on juuri sisä- ja ulkopuoli: se mitä on tässä ja mikä näkyy päällepäin tai itselle, ja se mitä on jossain muualla, itsen ulkopuolella tai vain toisella puolella. Selkeimmin tällainen ele konkretisoituu kahdessa vastakkaisille seinille sijoitetussa teoksessa, joissa on piirretty puukasvustoa rinkulan muotoon. Keskellä on aukko, joka johtaa jonnekin. Toinen teoksista on nimeltään There’s a crack in everything ja toinen That’s how the light gets in* (sarjasta Kuten aina vetäydyn musiikkiin, 2015). Epäselväksi jää tuleeko valo toiselta puolelta katsojaa kohti vai meneekö hänen luotaan toiselle puolelle.

20150919_142730Vielä on mainittava teos nimeltä Passage, jossa katsojaan selin oleva (mies?)hahmo leijuu ilmassa tai asettuu polvilleen ehkä näkymättömälle alttarille. Teos on akryylille pohjustettu pigmenttimustevedos. On synkkää, mutta miestä ympäröi valo. Mihin hän on siirtymässä? Valo tulee kattovalaisimesta, mutta myös teoksesta itsestään, ei siitäkään tiedä onko se sisällä vai ulkona.

Anderssonin teoksissa sliipatulta ja neutraalin siistiltä näyttävän pinnan alta nousee esiin kokemus, lukeminen ja tunne. Kyse on vastavuoroisuudesta, jonkin toisen ja itsen ulkopuolisen tavoittamisesta, sen luo kurottamisesta tai sen vetämisestä kohti itseä. On tärkeää, että suunta ei ole selvä.

Ville Andersson Ars Novassa 1.11.2015 saakka. Tännekin pääsee museokortilla.

Museon toisessa kerroksessa on esillä myös Sanna Vainionpään värikäs Black Rainbow -teos ja Värikerros-kokoelmanäyttely.

Anderssonin kotisivut

*Tosin teoksen nimi, Behind closed eyes is where the real horror begins, viitannee Lars von Trieriin, jonka tuotantoa puolestaan tunnen huonosti. Vaikka Anderssonin kerrotaan usein ammentavan aiheita myös kirjallisuudesta, Woolf on nimenomaan oma assosiaationi, joka vie teosta toiseen suuntaan kuin mihin Trierin väkivalta viittaisi.

*Näiden teosten nimet puolestaan viittaavat Leonard Cohenin Anthem-kappaleeseen, seikka jota en myöskään olisi tunnistanut, vaikka fraasien jonkinlaisen tunnettuuden voi aavistaa.

7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

20150729_105454Kun kävin Turku Biennaalissa 2013, oli jokin elokuinen arki-ilta, jolloin kaipasin jotain arjesta poikkeavaa ja muistin, että Biennaali oli vielä käymättä. Muistan tunnelman, en yksittäisiä teoksia: kuinka olin lähes ainoita museovieraita sillä hetkellä, hiljaisuuden, ja kokemuksen vieraudesta, arjen ja kodinomaisen sekoittumisesta johonkin outoon. Ars Novan näyttelyhuoneet ovat pienehköjä ja hämäriä, ja siksi niissä on turvallista olla.

Nyt menen museoon kiireisenä kesäpäivänä, yhtenä kesän ensimmäisistä aurinkoisista, ulkona on keskiaikamarkkinat ja ihmisiä aivan liikaa. Teemana on odottamaton vieras, se tarkoittaa, että näyttelyyn on hakemusten perusteella kutsuttu kotimaisia taiteilijoita, joista jokainen on saanut kutsua mukaan yhden vieraan.

Odottamattomin on Kalle Mustosen Tonttukuninkaan kuolema, seitsemän metriä korkea puusta rakennettu puutarhatonttu, joka makaa selällään yhden näyttelyhuoneen lattialla siten, että päästäkseen huoneen läpi on kierrettävä sen sormet vaarallisen läheltä. En tiedä onko se sallittua, vai pitäisikö kiertää samaa reittiä takaisin. Lattialla makaava tonttu on rujo ja pitkähattuinen, mutta jotain puutarhatontun pelottavasta viattomuudesta siinä on. Se on tuttu, kitschiä, mutta valtavuudessaan tuntematon.

Odottamaton vieras: ehkä se on lapsi, joka Erkka Nissisen videoteoksen edessä kysyy isältään: ”Onks tää maalaus? Tää ei näytä maalaukselta.” Videoteoksessa taiteilija kertoo aluksi, ettei hänellä ole teokselleen ideaa, eikä hän yrityksestä huolimatta sitä löytänyt, mutta aikoo tehdä videon silti. Sitten hän puhuu huonosti äännettyä englantia, makaa peruukki päässä nurmella, ja myöhemmin haastattelee kerrostalossa asuvaa nuorta miestä, jolla on peiliaurinkolasit ja joka ei halua puhua videon ohjaajalle.

Totta kai taiteilijat valehtelevat, sekin mikä kehystetään hutaistuksi ja harkitsemattomaksi pitää epäilemättä taustallaan paljon harkintaa ja poisvalitsemista. Teoksen aseman ja sisällön vähätteleminen on turha ele, ja kyllästyttävä silloin kun nykytaidetta on nähnyt paljon. Mutta tiedän että sitä tarvitaan: miksi maailmassa, joka on täynnä videoita, maalauksia ja kulttuurituotteita olisi omaperäistä tuottaa jotain, mikä ei ota huomioon itseään?

Toisaalla biennaalissa on Aulis Harmaalan Muodonmuutos, johon kuuluu perhoskokoelma, sarja valokuvia ihmisistä perhosensiivet selässään ja sovituskoppi sekä valikoima siipiä, joita museokävijä voi sovittaa ylleen kopissa. Kuvista kaksi on sinänsä kiinnostavia: lääkäri, joka tutkii potilasta siivet selässään ja vanha mies, joka etenee rollaattorin kanssa, mutta voisi silti lentää, koska hänellä on siivet. Mutta itsestäni ja omista mahdollisista muodonmuutoksistani en saa merkittävää valaistumista, vaikka teos siihen kehottaakin. Näytän siivet selässä typerältä. Ne eivät tunnu osalta minua, joten en osaa hahmottaa ehdotettua mahdollisuutta kuvitella itsensä toisenlaisena, erilaisena, muuttuneena. Havainto kai sekin on, mutta en ole varma riittääkö se.

Harmaala on kutsunut mukaan alankomaalaisen taiteilijapariskunta Gil & Motin. Heiltä on näytillä kaksi videota, jossa keskustellaan mm. islamista, kaksi kenkäparia ja puoliksi syöty vaaleanpunainen keksi, joka esiintyy toisella videoista. Heidän tapauksessaan itse pariskunta, joka esiintyy myös videolla, on kiinnostavampi: he pukeutuvat identtisesti, mikä on kiehtovalla tavalla häiritsevää.

Olen selvästi valinnut väärän päivän, en keskity koska päivässä tapahtumia on liikaa ja jälkikäteen käy ilmi, että olemme jättäneet toisen kerroksen kokonaan väliin. Muistan kyllä, että museossa on toinen kerros, mutta en keskity tähän ajatukseen, ehkä luulen siellä olevan jotain muuta. Kuinka noloa. Näkemättä jääneistä kiinnostavalta kuulostaa Marjatta Holma, joka on Turun Sanomien arvostelun perusteella maalannut jonkinlaisia yksivärisiä levyjä. Että niinkin voi tehdä, taas, mutta näkemättä ei voi sanoa mitä se olisi ollut: millaiset ovat materiaalit, miltä pinta näyttää. Onko se kalsea vai lämmin, mitätön vai selkeä, onko tauluja useampia ja millaisissa suhteissa ne ovat toisiinsa.

Tarjolla olisi myöskin ollut Krister Gråhnin ja Jarno Vesalan Työn alla -installaatio, jossa kaksi museohuonetta on laitettu remonttiin. Teokseen liittyy ilmeisesti lappu, jossa lukee ”Pahoittelemme remontista aiheuttavaa häiriötä”, tai sitten se on vain näyttelykatalogin kuvitusta. Se olisi ollut kiinnostavaa, sillä se resonoi nykytaidemuseoista silloin tällöin löytyvän lapun kanssa: ”Pahoittelemme häiriötä, teos epäkunnossa”. Näin silloin, kun esimerkiksi videoinstallaation TV on lakannut toimimasta. Koskaan ei voi olla varma onko se tahallista. Katalogissa Tero Kartastenpää kirjoittaa teoksesta, että ”Taiteesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä sitä tarvitse säilyttää”. Riittääkö sitten myös, että vain kirjoittaa siitä, eikä käy katsomassa?

Mutta läsnäolo, se on silti tärkeää. Nykytaiteessa juuri läsnäolo, kuten sen tontun.

20150729_105621