Kesänäyttelykierros 8: Wäinö Aaltosen museo

Turun Wäinö Aaltosen museon kokoelmista kootussa kesänäyttelyssä mennään Mansikkapaikkaan. Se on nostalgiaa, jotain mennyttä ja jo lähestulkoon kadotettua, jossa olisi hyvä viivähtää, jos sinne onnistuu jotenkin palaamaan. Erään huoneen täyttää Jan-Erik Anderssonin suurikokoinen teos In the White Room (1989), joka on näyttelytekstin mukaan kunnianosoitus lapsuuden kesämökkihuoneelle, jossa hän kuunteli 1960-luvun musiikkia. Se koostuu erilaisista esineistä, värikkäistä raameista ja läpinäkyvistä, olemattomista seinistä. Toisella puolella on miniatyyrikuvia, jotka liittyvät musiikkikappaleiden nimiin. Nähdään muun muassa The Beatlesia ja Creamia. Anderssonin inspiroimana kuraattori Jonni Saloluoma on koonnut myös kiinnostavia soittolistoja, joka huoneelle omansa. Linkki löytyy museon sivulta.

Kokoelmista on uudempien teosten rinnalle nostettu itsensä Wäinö Aaltosen maalauksia. Eräässä huoneessa teemana ovat kesä, järvi ja ranta, ja Aaltoselta löytyy ranta-aiheisia teoksia muutamiakin. Wäinö Aaltosen rinnalla nähdään Vesa Aaltosen Aamiainen laiturilla -triptyykki, jossa lasten eväskorissa on muun muassa kevytmaitoa ja ympärillä levittäytyy järvi: mikä voisi olla mukavampaa.

Toisessa huoneessa on kirkkoteema, siellä on Tiina Vainion Pro Fide -katedraali, joka on maalattu vanhalle purjeelle. Yllä olevassa kuvassa sen edessä ovat Tiina Ketaran (edessä) ja Kimmo Ojaniemen (keskellä) sekä oikealla sivussa vielä Mauno Hartmanin teokset. Yhdessä huoneessa on myös Turku-aiheisia valokuvia ja maalauksia.

Eräs hienoimmista teoksista on Jari Silomäen kahdeksan valokuvan ja kuvatekstin sarja, joka kuuluu Sääpäiväkirja-sarjaan. Silomäki alkoi ottaa kuvia päivittäin jo vuonna 2001 ja aikoo ilmeisesti jatkaa sitä hamaan tulevaisuuteen. WAM:in sarjassa alussa nähdään korkealta otettu kuva epämääräisessä lähimenneisyydessä rakennetuista kerrostaloista (lue: 60-70-luvulla, joiden kerrostalot toistuvat Suomen lähiöissä loputtomiin). Kuvateksti kertoo, että ”Tänään kaikki hyvin”. Sitten tapahtuu kaikenlaista: kuolemia lähellä ja kaukana kuten Israelissa, läheinen muuttaa pois. Arkista säätä ja luontoa kuvaavat valokuvat ovat pysäyttäviä välähdyksiä. Idea on kuvien välissä, kaikessa siinä mitä jää pois, ja asioissa, jotka törmäytetään väkivaltaisesti toisiinsa, paikoissa, joissa kaikki arkinen tapahtuu. Aivan kuin voisi tuijottaa rauhallista järvimaisemaa, vaikka joku on kuollut. Silomäki onkin tuotannossaan laajemminkin yhdistänyt juuri arkea ja politiikkaa, maailman tapahtumia ja merkityksistä riisuttuja maisemia.

Mukaan mahtuu myös Kim Simonssonin teos Moss Girl and Deer, jossa on samantapainen asetelma kuin Heino-näyttelyssä näkemässäni Sotilas IV -teoksessa. Tyttö on tällä kertaa sammalenvihreä ja käynyt polvilleen kyyryyn, ja kauris, jota aiemmin näkemässäni teoksessa luulin sudeksi tai koiraksi, on köytetty hänen selkäänsä jalat ulospäin sojottaen. Hiukset valuvat tytön kasvoille ja peittävät ne osittain. Näyttelyn teemaan sopii pohtia mistä tässä haetaan turvaa, mihin ollaan palaamassa. Ehkä asento tuo helpotusta oloon, vaikka taakka olisikin raskas ja pelottava kannettavaksi. Tyttö on voimattomampi kuin Soturi-teoksessa, mutta saattaisi vielä nousta pystyyn. Ehkä hän kerää vain voimia. Mitä enemmän näen Simonssonin teoksia, sitä enemmän niitä jää miettimään: vaikka en olekaan varma mitä mieltä niistä pitäisi olla, samantapaisten asetelmien itsepäinen toistuminen on kiehtovaa.

Näyttelyn tunnelma kiteytyy hienosti myös Juha Allan Ekholmin sinänsä yksinkertaisessa valokuvassa, jossa on nimenkin mukaisesti Suomen lippu taloyhtiön pesulassa. Kuva on vuodelta 1996, mutta pesukoneet saattaisivat olla vanhempiakin, niiden värikkyys ja kulmikkuus on kaukana nykyajan sulavasta, puhtaanvalkeasta muotoilusta. Ehkä lippu on ollut pesussa ja ripustettu kuivumaan, saahan Suomen lipun pestä, kunhan sitä ei kuivaa ulkona. Hetken ajan tuntuu siltä, että kuvassa lippu saa olla pelkkä Suomen lippu, viaton ja kirkas. Jos teos olisi vuodelta 2016, Suomen lippu symboloisi todennäköisesti jotain muuta, viittaisi esimerkiksi yliampuvaan kansallismielisyyteen, kritisoisi sitä tai ottaisi siihen kantaa. Ellei sitten ole niin, että pesutupa olisi siihenkin liian neutraali ympäristö. Arjen askareita epämääräisessä menneisyydessä: se jos mikä on turvallista nostalgiaa, jota maailman kriisit ja hälinä toki ravistelevat mutta eivät ehkä sittenkään horjuta.

Näyttelystä kerrotaan muuten myös Kahvia, kiitos! -blogissa, jonka kirjoittaja oli seuranani museossa.

Mansikkapaikka-näyttelyyn ehtii vielä 21.8.2016 saakka.

Advertisement

Kesänäyttelykierros 6: Fiskars

Sitten on vielä Fiskarsin Kuparipajan kesänäyttely, joka kulkee nimellä Kasvu. Näyttelyn järjestäjänä on Fiskarsin muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma. Näyttelyn lähtökohtana onkin juuri muotoilu, mutta siitä päästään muuallekin. Alussa nähdään suorastaan perinteistä  muotoilua: erikoinen peili, kaappi, lapsen sänky, lamppuharja eli harjasta tehty lamppu.

Yhtenä vetonaulana on lasitaiteilija Camilla Mobergin lasiveistos, joka on toteutettu maahanmuuttajien kanssa tehdyn monikulttuurisen projektin pohjalta. En ole varma mistä siitä tavoittaisin monikulttuurisuuden tai idean kotia Suomesta etsivistä ihmisistä. Mutta teoksen kaari on kaunis, se johtaa paikasta toiseen tai edestakaisin. Ehkä se on jokin värikäs silta.  Tuula Penttilän viulunkieliteoksessakin portaat johtavat ylös tai alas.  Marit Roland on tehnyt installaation paperista, joka sekin on kaunis.

Vuoden 2015 nuorelta taiteilijalta Ville Anderssonilta esillä on valokuvateos, jossa nähdään muoto, liike ja syvyys samassa kuvassa. Viitteellinen teos sopii hyvin linkiksi muotoilusta muuhun taiteeseen.

Anna Ulff on muotoillut hiuksista astioita ja asettanut ne pöydälle. Tällä kesänäyttelykierroksella olen kohdannut usein hiuksia, niitä oli käyttänyt ainakin Noora Schroderus Mäntässä, taisi olla joku muukin, jonka olen jo unohtanut. Materiaalina hius tuntuu omituisen vastenmieliseltä, vaikka useimmilla ne ovat mukana kaiken aikaa. Entä hius ruokapöydässä: muistan edelleen kollektiivisen kuvotuksemme 20 vuotta sitten, kun yläasteen kouluruokailussa joku löysi kanaviillokista hiustupon. Ulffin teos tavoittelee jonkinlaista muotoilun arkisen kauneuden ja vastenmielisyyden orgaanista yhteyttä.

Ron Nordström on tehnyt identiteettiprojektin, johon kuuluu Instagram-kuva omasta itsestä joka päivä. Näyttelyssä teosta esitetään 12 näytöllä, joilla kuvat vaihtuvat. Idea sinänsä ei ole uusi, tällaisia projekteja nousee nykyään esiin jopa iltapäivälehdissä (”Mies otti kuvan itsestään vuoden ajan joka päivä – katso hämmästyttävät kuvat”). Ja toisaalta tekijän arkea dokumentoivia projekteja on tehty paljonkin, äkkiseltään tulee mieleen ainakin Bernadette Mayerin Memory. Nordströmin kuvat ovat toki hupaisia, hän on pukeutunut milloin sadetakkiin ja milloin sotkenut naamansa jollakin. Toisin kuin iltapäivälehtiuutisoitavassa projektissa, näyttelyssä teoksesta ei välity niinkään muutos kuin erilaiset tavat olla itsensä kanssa, se kuinka ehkä itseään kestää paremmin, jos pyrkii tekemään itsestään kepeästi jotain erilaista joka päivä.

Eräs kiinnostavimmista on Sami Salomaan Oppilas, suurikokoinen puusta tehty ihmishahmo, jossa näkyy liike. Taaksepäin taipuva vartalo toimii kevyesti kuin joogassa, toisaalta takamus painuu raskaasti alaspäin. Hahmon mittasuhteet ovat oudot, sen rosoisuus on koskettavaa.

Kasvu-näyttelystä mieleen jääkin ennen kaikkea liike, suuntaan tai toiseen aukeava, kohoava ja kulkeva eteneminen kohti jotakin, harvoin jostain poispäin, usein päämäärättömästi. Kaikki teokset eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai oivaltavia, mutta kokonaisuus liikuttaa.

Kasvu-näyttely Fiskarsissa 25.9.2016 saakka. Fiskars on hyvä kohde kesäpäivän viettoon muutenkin. Testasimme myös Ravintola Kuparipajan lounasbuffetin, joka oli erinomainen, joskaan ei lounaaksi kovin edullinen. 

Kesänäyttelykierros 7: Purnu

Kesänäyttelykierrosraportointi hyppää yhden numeron yli tässä vaiheessa, sillä taidekeskus Purnun kesänäyttely Orivedellä menee jo kohta kiinni. Vielä 7.8.2016 saakka ehtii. Purnun tunnelma on omanlaisensa, rento ja rauhallinen. Purnu on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen entinen kesäateljee. Tukiainenhan tunnetaan muun muassa ratsastavasta Mannerheimistä ja muistakin suurista julkisista veistoksista, mutta häneltä on pihamailla esillä abstraktimpiakin teoksia. Nälkä-veistos on jopa järkyttäväkin. Purnun näyttelystä puhutaan Suomen ensimmäisenä ”kesänäyttelynä”, sitä on järjestetty vuodesta 1967, aluksi vain joka toinen vuosi. Itse olen käynyt Purnussa aiemmin ainakin 2013, ja mukanani ollut eläkeikäinen pariskunta muisteli käyneensä siellä 1980-luvun alussa.

Purnun piharakennuksissa ja aitoissa on tällä kertaa esillä valikoima videoita, installaatioita ja maalauksia. Hallissa numero 1, jossa on seinillä Tukiaisen tekemiä jälkivaluja (lähinnä erilaisia päitä esittäviä patsaita), näytetään Anssi Kasitonnin nukkeanimaatiota, joka käsittelee auringonpimennystä juhannuksena vuonna 2169. Videolla animaatiohiiri kaivaa maata ja hamuaa vesimelonia. Seksikkäästi pukeutunut avaruuskissa kulkee omia menojaan. Ehkä hiiret ovat vallanneet maailman ja viettävät nyt juhannusta. Avaruuskissan tissit kohoilevat ja korkokengät kopisevat. Tulee pimeää. Kissa katsoo itseään lammen peilistä ja näkee hiiren, he kohtaavat, toisensa. He keskustelevat vapisten. ”En muuten tajunnut sanaakaan”, lukee ruudulla. Lopussa nähdään suudelma. Tässä se minkä ehdin videosta havaita. Näyttelyluettelossa puhutaan vampyyrista, mutta tähän aspektiin en kiinnittänyt huomiota, ehkä siksi, että pidän vampyyrikuvastoa pääsääntöisesti pitkästyttävänä. Näen vain mitä haluan nähdä. Kasitonnin video on myytävänä, se maksaa kymppitonnin.

Purnussa tuntuu kukoistavan tänä kesänä ennen kaikkea lempeä huumori. Kasitonnin surrealistisesti revittelevän otteen ohella nähdään muun muassa Timo O. Nenosen rusennetusta sinappituubista rakennettu ankka. Eräässä huoneessa nähdään Jasmin Anoschkinin puuveistoksia, jotka muistuttavat hieman Jäppilän kesänäyttelyn otuksia. Pia Sirén on rakentanut yhteen halliin rakennustyömaan, jonne voi mennä sisälle. Sen pressut näyttävät korokkeelta katsottuna aivan Alpeilta. Näyttelyn ovat kuratoineet Kari ja Tina Cavén, jotka kertovatkin Purnun nettisivuilla näyttelyn motoksi ”Tajusin juuri jotain, mutta mitä?”.

Huumorin rinnalla nähdään kuitenkin myös hillitympää pysähtymistä. Hanna Saarikosken keveällä kädellä piirrettyjen ihmisiä esittävien kehyksettömien akvarellien ilmeikkyys pysäyttää tarkastelemaan. Eräässä teoksessa, jonka nimi on Silja, näen teini-ikäisen itseni. Heikki Marilalta esillä on kolme punamustaa viivateosta. Yksittäisinä ne eivät puhuttele niin paljon kuin pelkkää Marilaa esitellyt näyttely Wäinö Aaltosen museossa vuosi sitten. Ehkä Marila vaatii ympärilleen tunnelman ja kokonaisuuden.

Anna Tuoria voi tänä kesänä nähdä monessa paikassa. Pari hänen teostaan oli myös Mäntän kuvataideviikoilla, ja jotain on myös Turun Ars Novassa, jonka näyttelyssä minunkin pitäisi vielä ehtiä käydä ennen kuin se 11.9. suljetaan. Nyt kun Tuoria näki taas Purnussa, hänen maisemansa alkaa jo tuntua tutulta, lämpimän herkältä pysähdykseltä kaikenlaisen sekavan välissä. Hänen maisemansa on vaaleanpunainen ja mintunvihreä ja harmaa, tyttö ajaa pyörällä ja nähdään puita ja taloja talven ja myrskyn keskellä. Tuorin teoksissa on irrallisia maailmoja, jotka limittyvät toisiinsa.

Ehkä sama limittyneisyys pätee Purnuun: sen piharakennuksissa ja vanhahtavassa miljöössä mahtuvat sujuvasti olemaan Kasitonni, Tuori ja Tukiainen ilman että kenenkään tarvitsee väkisin tunkea toisten seuraan.

Kesänäyttelykierros 5: Gösta

Kävin nyt jo kolmatta kertaa Mäntässä Serlachius-museo Göstassa. Monipuolisten näyttelyiden ryydittämän Göstan tunnelma paikkaa vähän sitä puutetta, etten tänä kesänä päässyt mihinkään ulkomaisiin isoihin museoihin. Vaikutelma syntynee siitä, että tilat ovat modernin nykymuseomaiset, esillä on sekä vanhaa että uutta ja aina useampi näyttely.

Tällä kertaa päävetonaulana on brittitaiteilija Mark Wallinger. Wallinger jos joku luo vaikutelmaa ”isosta” museosta, niin ammattimaista ja hillittyä hänen taiteensa on. Mark Wallinger Mark -nimiseen näyttelyyn kuuluu muun muassa pari ulkona olevaa siistinsileää hevospatsasta, museon edessä tököttävä Kristus-patsas ja sarja Rorschach-tauluista vaikutteensa ottaneita musteläiskämaalauksia.

Göstan taaimmaisen huoneen keskellä on videohuoneita, ja niiden vieressä suuret fonttimaiset i-kirjaimet (isolla I:llä, aivan kuin Minä) korostavat hillityn mustavalkoista vaikutelmaa. Metallinhohtoisesta peilikuvan takaisinheijastavasta Tardis-henkisestä poliisikopista näkee tietysti itsensä, mutta myös toisella seinällä olevat Wallingerin musteläiskät. Tässäkö siis kaikki: Wallingerin siistinsileä, sliipattu taide heijastaa takaisin lopulta vain itsensä?

Kiinnostavin on ”Mihin aikaan tämä asema lähtee junalta” -videoinstallaatio, johon kuuluu kaksi videota ja kaksi seinään maalattua mustaa täplää. Videoilla näkyy se, mitä voi nähdä junan ikkunasta, ja täplä on kiinnekohta, piste joka kulkee mukana liikkeessä. Ohi vilahtavien kylttien perusteella ollaan Saksassa, ehkä Berliinin S-Bahnissa. Tätä voisi katsella pidemmänkin aikaa, vaihtuva liikkeessä oleva kuva on hypnoottinen, kahdesta voi katsella keskittyneesti vain toista.

Wallingerin teoksissa ajatus on hieman tärkeämpi kuin itse teos, kuten monessa nykytaideteoksessa. Hän ei kuitenkaan aina tee sitä kovin oivaltavalla tavalla: esimerkiksi I-kirjaimet ovat niin etäännytettyjä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja fonttimaisessa selkeydessään, että niistä on vaikea saada minkäänlaista otetta. (Ja kuitenkin on myönnettävä, että nykytaideintoilijana katselen tätä ehkä sittenkin mieluummin kuin moneen kertaan nähtyjä kotimaisia maalauksia, kuten Pekka Halosta ja Akseli Gallen-Kallelaa, joita Göstan kokoelmista löytyy myös, ja joille on toki hyvä olla paikkansa.)

Wallingerin lisäksi Göstassa on paljon muutakin. Oivaltavasti koottuun Taiteen tähtitaivaat -näyttelyyn kuuluu erilaisten taivaita, tiedettä, tähtiä ja avaruutta sivuavien maalausten ja valokuvien lisäksi muun muassa Agnes Meyer-Brandisin Moon Goose Colony -video, jossa taiteilija opettaa munasta alkaen kasvattamilleen hanhille avaruusmatkailua. Hän lukee hanhenpoikasille kirjaa yrittäessään saada ne leimautumaan itseensä, ja aluksi hän ei voi mennä edes vessaan ilman, että pikkuhanhet hätääntyvät. Meyer-Brandis ajaa pyörällä ja hanhet tulevat nätisti perässä, hän opettaa niille V-muodostelmassa lentämistä ison V:n avulla. Teos perustuu Francis Godwinin teokseen The Man in the Moone (1603), jossa kuuhanhet muuttavat joka vuosi maasta kuuhun. Teos oli jonkinlaista aikansa scifiä. Meyer-Brandisin teos on kaikessa mielikuvituksellisuudessaan kiinnostava tutkielma erikoisesta yrityksestä.

Esillä on myös Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti. Siihen kuuluu setelisarja, jossa eri maiden seteleihin, kuten puntiin ja dollareihin, on kirjailtu hiuksia. Englannin kuningatar ja Yhdysvaltojen setelipresidentit ovat saaneet peruukit päähänsä. Yhdysvalloissa setelin turmelemisesta voi kuulemma saada kuusi kuukautta vankeutta. Schroderus hyödyntää materiaalinaan lankaa ja ihmisten karvoja, hänen maailmansa on leikkisä ja kevyt mutta samalla kiinni arkisissa asioissa.

Ja niin: leikkisyys ja arkisuus ovat ominaisuuksia, jotka ovat esimerkiksi Wallingerin kiiltävistä pinnoista kaukana. Tämä huomio ei tarkoita, etten pitäisi Wallingeria kiinnostavana taiteilijana, mutta tässä se mistä on kyse.

Lisäksi Göstassa on edelleen sama kokoelmanäyttely kuin jo jonkin aikaa, Malli ja hullu kuvailija -otsikolla kulkeva tarinallinen näyttely, jossa vanhojen kotimaisten tekijöiden maalausten mallit saavat kirjailija Riikka Ala-Harjan kirjoittaman äänen.

Mark Wallinger Mark Göstassa 9.10.2016 saakka, Taiteen tähtitaivaat 8.1.2017 saakka, Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti 4.9.2016 saakka, Malli ja hullu kuvailija huhtikuuhun 2017 saakka.