Taiteen ja musiikin kootut tauot (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 5)

Hamburger Bahnhofin hallimaisessa lisäosassa Rieck-Hallenissa esiteltävä Dieter Roth (1930-1998) on minulle entuudestaan tuntematon. Roth oli sveitsiläinen taiteilija, joka halusi nuorena olla muusikko.  Hänen töidensä lisäksi näyttelyssä on musiikkiaiheisia teoksia muutamilta muiltakin taiteilijoilta.

Rothin Quadrupelkonzert-ääniteos kuulostaa lähestulkoon juna-asemalta, mikä onkin tässä museossa sopivaa. Muutoin hänen teoksensa sisältävät kaiuttimia, vanhoja kasettisoittimia ja muita laitteita joiden sisukset näkyvät, valtavan kokoelman tyhjiä pulloja ja kaikenlaista sälää, maalilla sotkettuja tavaroita ja outoja ääniä. Suurteos Garden Sculptureen kuuluu puisia rakennelmia ja jostain vesistöstä kerätyllä likaisella vedellä täytettyjä lasipurkkeja.

Eräässä huoneessa pianosta kuuluu yksi nuotti kerrallaan, välissä on pitkiä taukoja, ehkä jopa minuutti. Seinät on tapetoitu nuoteilla, niistäkin sävel kerrallaan eteneminen näkyy. Rodney Grahamin teos on yksinkertaisen oivaltava. Luulen silti, että musiikkiaiheisesta näyttelystä saisivat enemmän irti musiikkiin, erityisesti sen tekniikkaan ja toisaalta teknologiaan, itseäni enemmän perehtyneet.

Pimeässä videohuoneessa tapaamme naisen, joka on ehkä muusikko, koska Annika Kahrsin videoteos huvittaa häntä suuresti. Hän haluaa kertoa meillekin mitä siinä tapahtuu: jousikvartetti soittaa Beethovenin Jousikvartettoa C-mollissa (nro 4 op. 18). He vaihtavat paikkoja siten, että jokainen saa vuorollaan soittaa kaikkia soittimia. Ammattilaisista tulee hetkessä harrastelijoita, lopputulos kuulostaa tietysti kömpelösti soitetulta, kunnes soittajat lopulta pääsevät omille paikoilleen.

Naisesta Kahrsin teos on valloittava, hänen naurunsa on tarttuvaa ja läsnäolonsa todistaa siitä mikä vaikutus taiteen jakamisella on. Jos olisin katsonut videota yksin, olisin ehkä ohittanut sen nopeasti ja jatkanut eteenpäin. Tässä vaiheessa olemme olleet museossa jo useita tunteja ja kiire alkaa tuntua jaloissa ja mielessä. Aina en ajattele teoksia vaan sitä paljonko vielä on nähtävä, sitä mihin museo päättyy. Mutta jään hieman pidemmäksi aikaa ennen kaikkea kohteliaisuudesta. Kohteliaisuus ei kohdistu taideteokseen, vaan tähän tuntemattomaan naiseen. Jakaminen pakottaa minut todella katsomaan videota, ja naurahdan sille itsekin. Näinkin perspektiivin vaihtaminen toimii.

Pitkä Rieck-Hallen päättyy Bruce Naumanin pimeään ja kuumaan huoneeseen, jossa humisee oudosti: se on teos nimeltä Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care. Vuonna 1984 valmistunut teos on pysyvästi esillä museossa. Huoneessa on heikosti valoa ja jonkinlainen käytävärakennelma. Se on kokemisen arvoinen pääteasema ja toisaalta huvittava antikliimaksi. Lämpimässä ja pimeässä huoneessa tuntuu turvalliselta olla, varsinkin pitkän Roth-näyttelyn ja sen kirkkaasti valaistujen huoneiden jälkeen. Huone ei ehkä välitä, mutta se on läsnä ja jättää museokävijän rauhaan.

Bruce Naumanin jälkeen takaisin päärakennukseen pääsee pitkää käytävää pitkin. Viivymme Hamburger Bahnhofissa viitisen tuntia, sulkemisaikaan saakka. Tässäkään ajassa ei ehdi katsoa kaikkea. Väliin jää esimerkiksi Elaine Sturtevantin piirustusten näyttely. Jos käyt Hamburger Bahnhofissa, suosittelen varaamaan runsaasti aikaa.

And Away with the Minutes: Dieter Roth und die Musik 14.3.-16.8.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Pintoja joista päästä eteenpäin: Mary Heilmann ja David Reed (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 2)

Mary Heilmann (s. 1940) ja David Reed (s. 1946) ovat jonkinlaisia jälki-abstrakteja ekspressionisteja. Molemmat asuvat New Yorkissa ja ovat lähtöisin Kaliforniasta. Hamburger Bahnhofia varten luodussa Two by Two -näyttelyssä heidän teoksiaan asetetaan ensi kertaa tarkasteltavaksi rinnakkain.

Heilmannin töissä on selkeitä kaksiulotteisia kuvioita ja kirkkaita, pirteitä värejä.  Ne ovat staattisia, pysähtyneitä. Puhumme siitä kuinka ne edustavat jonkinlaista järjestystä, hallittavuutta, kun taas Reedin töiden kaareviin kolmiulotteista liikettä tavoitteleviin muotoihin ja onkaloihin voisi helposti upota, kadota. Rinnakkain on aina yksi työ kummaltakin, ja niitä yhdistävät esimerkiksi samantapaiset värimaailmat.

Heilmannin geometrisissa kuvioissa, neliöissä ja ympyröissä, näkyy usein myös maalauspinta, siveltimenjälki, eivätkä neliöidenkään reunat ole aina viivoittimella vedettyjä. Heilmann ottaa usein vaikutteita muilta taiteilijoilta, eräs työ esimerkiksi tuo mieleen Piet Mondrianin, mutta siveltimenjälki on ehkä hänen omansa. Geometrinen kuvio voisi helposti olla läpitunkematon pinta, seinä josta ei pääse eteenpäin. Ehkä Heilmannia ja Reediä yhdistää lopulta se, että heidän töistään on mahdollista päästä eteenpäin, johonkin.

Reedin töissä on jotain etäisen oloista, jotkut muodot muistuttavat tietokonegrafiikkaa tai yökerhoja, niiden muotokieltä tai värimaailmaa, valoja ja epämääräistä, hahmottumatonta liikettä. Grafiikkamaisuudesta huolimatta Reedin muodot ovat selkeästi maalauksia, koska siveltimenjälki näkyy niissäkin. Reedin värisävyt ovat usein synkkiä, kuin yö, jota edustaa tummansininen, siinä missä Heilmannin kirkkaankeltainen ja pinkki ovat päiväsävyjä. Tällaisen taiteen katsomiseen voisi helposti jäädä kiinni pidemmäksikin aikaa – abstrakti taide on parhaimmillaan silloin kun taidetta ei ole liikaa katsottavaksi, vaan on aikaa keskittyä – mutta on jälleen mentävä eteenpäin.

Two by Two: Mary Heilmann and David Reed, 6.3.- 11.10.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Hedelmiä ja vihanneksia: Nykytaiteen äänekkäät elämät (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 1)

Berliinissä pääkohteeni on Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart. Se on valtava nykytaiteen museo aikoinaan liian pieneksi jääneellä entisellä rautatieasemalla. Tänä kesänä Hamburger Bahnhofissa on noin seitsemän eri näyttelyä.

Ensimmäinen niistä on ”A-Z: The Marzona Collection”, joka esittelee kolmen kuukauden välein vaihtuvan valikoiman käsitteellistä ja minimalistista taidetta museon kokoelmista. Ensimmäinen huone on nyt omistettu Ed Ruschalle ja erityisesti varhaisille töille 1960- ja 70-luvuilta. Videolla nimeltä Premium 1970-luvun mies tekee salaatista asetelmaa. Hän leikkaa kurkkua ja tomaattia, asettelee niitä siistin koristeellisesti – sängylle. En kerro enempää, mutta video on hämmentävä ja asettaa jälleen uuteen kulmaan ruoka-aiheiset asetelma-aiheet. Miehellä on hiljainen, salainen elämänsä.

Myös Joseph Beuysiä on museossa useampi työ. Hänen installaationsa ovat enimmäkseen suurikokoisia ja lannistavia pelkällä läsnäolollaan. Kiinnostavin on (jälleen) hedelmän sisältävä asetelma: Capri-Batterie vuodelta 1985, joka esittelee sitruunan ja keltaisen lampun lasisessa laatikossa. Teos on kuulemma ekologinen kannanotto siihen kuinka energia tulee luonnosta. Mutta sitruuna on oikea, ja se jos mikä on jännittävää. Sitruuna on kutsuvan värikäs, virkistävä jo pelkällä läsnäolollaan.

Ohjeen mukaan patteri eli sitruuna tulee vaihtaa 1000 tunnin välein. Useissa museoissa (teoksesta on olemassa useita kopioita) on siis henkilö, jonka toimenkuvaan kuuluu sitruunan vaihtaminen. Tai ehkä vuoro kiertää, sillä onhan ikävää, jos yksi henkilö joutuu aina hakemaan kaupasta sitruunan. Ainakin Hamburger Bahnhofissa sopivaa henkilökuntaa varmasti riittää, sillä saksalaisissa museoissa näyttää olevan aina poikkeuksellisen runsaasti museovahtimestareita paikalla, joskus jopa enemmän kuin muita kävijöitä.

Kokoelmanäyttelyiden hämmentävimpiä töitä on Matthew Barneyn Cremaster 1 vuodelta 1995. Siihen sisältyy kaksi kuvaa naisesta oudossa asennossa valkoisten pehmusteiden välissä. Hänellä on kädessään viinirypäleitä. Toisella seinällä on kuva naisesta tanssijamuodostelman keskellä suurella urheilukentällä, ja pääkohteena video, jossa naisen liikkeitä seurataan. Ollaan ilmalaivassa, nainen on pöytäliinan alla, ja pöydän ympärillä ikkunoista ulos katselevat lentoemännät. Itse asiassa ilmalaivoja on kaksi, eron tietää siitä, että pöydillä on erivärisiä viinirypäleitä. Nainen vetää rypäleitä pöydässä olevan aukon läpi. Kuuluu yksinkertaista musiikkia, koreografia kentällä etenee. En pysty katsomaan videota kokonaisuudessaan, se on ilmeisesti pitkäkin, joten kokonaisuus jää hahmottumatta.

Jollain tapaa kyse on hiljaisuudesta, ilmalaivan vaimeasta kohinasta, ja liikkeen muuttumisesta liikkeeksi. Video on rauhoittava, lähes meditatiivinen. Teoksesta voisi katsoa videokeskustelun Ubuwebistä (erinomainen sivusto esim. käsitetaiteesta kiinnostuneille), mutta toistaiseksi haluan muistaa siitä vain kokonaisvaltaisen hämmennyksen kokemuksen, sen kuinka haluaisin nauraa mutta en voi.

Hämmennyksen kokemus: siihen ei pysty esimerkiksi Andy Warhol, jolta samassa kerroksessa on useita teoksia. Esillä on muun muassa varhaisteoksia, yksinkertaisia piirroksia, joissa värit sentään ovat yhtä kirkkaita kuin myöhemmin. Warholin teokset ovat tyypillisimmillään typerryttäviä, lähes täyttä pintaa, mikä on tietysti tarkoitus. Kirkkaat värit ja selkeys ovat kyllä puoleensavetäviä.

En myöskään ole ratkaissut kysymystä siitä miksi juuri viinirypäleitä, halki satojen vuosien, Frans Snydersin 1600-luvulta Matthew Barneyn 1900-luvun lopulle.  Kokemukseni Hamburger Bahnhofin kokoelmista on ennen kaikkea kokemus hämmennyksestä. Osittain se johtuu runsaudesta – museo on niin laaja, että aina on kiire seuraavaan huoneeseen.

Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart collections, West Wing.

A-Z. The Marzona Collection #6/9 PQR, 26.5.-30.8.2015. Warhol ja Barney ovat luultavasti esillä pysyvämmin.

Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Tympeä veto, Picasso (ja kaksi museota Berliinin Charlottenburgissa)

Kun samoja tunnettuja taiteilijoita voi käydä katsomassa museosta toiseen, taide muuttuu jo turvalliseksi, olkoonkin, että vaikutelmilla on tapana elää. Olen siitä onnekas, että olen saanut käydä suurissa museoissa muutamissakin Euroopan kaupungeissa, joten tiettyjä taiteilijoita olen nähnyt paljonkin. Etukäteen olin ennakoinut, että törmäisin Berliinissä Claude Monet’hen kuten edeltävällä viikolla Mäntässä, mutta häntä en tällä kertaa tavannut – Alte Nationalgallerien  Impressionismi ja ekspressionismi -näyttelykin jäi käymättä. (Siitä voi lukea esimerkiksi Taina Latvalan blogista.)

Mutta Pablo Picasso on vähintään yhtä tavallinen, häntä olen luultavasti nähnyt ainakin Ateneumin näyttelyssä takavuosina sekä Pariisissa, vaikka muistini onkin hatara. Nyt Picasso esiintyi Berliinin Museum Berggruenissa. Taidekeräilijä ja -galleristi Heinz Berggruenin kokoelman pohjalta perustettu museo on osa laajaa Staatliche Museen zu Berlin -verkostoa (ainakin kuusi museota, jotka kaikki kuuluvat vielä Preuβischer Kulturbesitz -säätiön alle (20 museota)).

Berggruenissa on yli 100 Picasson työtä ja lisäksi lähinnä Henri Matissea, Paul Kleetä ja Alberto Giacomettia. Mukana on myös pari afrikkalaista taide-esinettä, joiden vaikutteiden kerrotaan näkyvän Picasson töissä, kuten Les Demoiselles D’Avignonissa, johon liittyen museossa on joitain luonnoksia. Muutoinkin tarjolla on kaikkea varhaisista töistä ja veistoksista kunnon kubismiin, joka on moniulotteisuudessaan mielestäni kiinnostavinta. Matisse, Klee ja Giacometti tuntuvat jäävän Picasso-tulvan alle, vaikka ovat kiinnostavia yksinään. Matisse esimerkiksi on viehättävän selkeä papiers découpés -töissään, jotka nousevat Berggruenin kokoelmassa esille. Berggruen olikin ensimmäinen, joka järjesti niistä näyttelyn Pariisissa 1953.

Berggruen-museon vieressä sijaitsee Sammlung Scharf-Gerstenberg, jossa esitellään surrealismia, ja samalla lipulla pääsee molempiin.  Siis kaksi kohtuullisen kokoista museota, jotka on omistettu lähinnä vain näille. Muutoinkin Berliinissä taidehistoria on ripoteltu lukuisiin museoihin, eikä samalla ovenavauksella mennä katsomaan egyptiläisiä veistoksia ja nykytaidetta. Toisaalta se on hyvä, mutta museovalikoima on myös jotenkin sekava ja vaikea hahmottaa.

Molemmissa museoissa lipun hintaan kuuluu ääniopas, sen vuoksi museoissa on hiljainen tunnelma, kuulokkeet luovat oman maailmansa, josta muut ihmiset jäävät ulkopuolelle ja keskustelu vähäiseksi. Se sopii surrealismin oheen hyvin, vaikka onkin vähän sääli.

Sammlung Scharf-Gerstenbergissä näkyvät surrealismin juuret: mukana on muun muassa muutama ranskalaisen kirjailija Victor Hugon 1800-luvulla tekemä työ sekä Francisco Goyaa. Surrealismi on täälläkin mitä on: alitajuntaa, kollaasia, outoja pirullisen oloisia hahmoja, silmiä, automaattipiirroksia. Berliini oli tietysti dadaismin (joka liittyy läheisesti surrealismiin) keskeisiä kaupunkeja. Tätä aspektia näyttely ei erityisesti korosta, vaikka moni taiteilijoista on toki saksalainen.

Eräs kiinnostavimmista töistä on Max Ernstin Qui est-ce grand malade (1923-1924). Siinä näkyy liike, kaksi lähes yhteensulautunutta melkein tanssivaa hahmoa edessä ja taustalla, ja liikkeessä on myös runo ja kieli. René Magrittelta näytillä on tyypillisiä näyttämöitä ja verhoja.

Jossain vaiheessa kiinnitän huomiota siihen kuinka vähän naistaiteilijoita kummankin museon näyttelyissä on. Huomioin vain yhden dadaisti Hannah Höchin teoksen. Naiset esiintyvät kyllä laajalti teosten aiheina, alastomat lepäävät ja käyvät moniin muihinkin asentoihin, uhkaaviinkin tilanteisiin, kuten eräässä Henri Rousseaun työssä. Picasson naiset sentään ovat enimmäkseen vahvan oloisia, jos kohta hajoavatkin. Eräässä teoksessa hän kuvaa ilmeisesti vaimonsa ja rakastajattarensa välistä kiistaa. Siinä on jotain tympeää, ikään kuin hänellä itsellään ei olisi osaa mihinkään ja naiset tässä vain kissatappelevat. Dick move, Picasso, tekisi mieli sanoa. Mutta taulu on kaunis.

Museum Berggruen: Pysyvämmät kokoelmanäyttelyt sekä Sideways: Henri Laurens–Pablo Picasso 13.6.-20.9.2015. Schloβstraβe 1, 14059 Berlin-Charlottenburg.

Sammlung Scharf-Gerstenberg: Mit anderen Augen, Surreale Welten 14.5.2015-21.8.2016. Schloβstraβe 70, 14059 Berlin-Charlottenburg.

U-Sophie-Charlotte-Platz, josta joutuu kävelemään useamman korttelin; hyvinkin lähelle molempia museoita pääsee bussilla 109, pysäkki Luisenplatz-Schloss Charlottenburg.