Kesänäyttelykierros 9: Ars Nova Turussa

Kesän viimeinen kesänäyttely oli Turun Aboa Vetus & Ars Novan 15 huonetta -kokoelmanäyttely, jossa kävin jo muutama viikko sitten. Museon kokoelmista on koottu 113 teoksen otos.

Näyttelyn avaa Veikko Hirvimäen puukoira tai saattaa se olla susikin, jonka nimi on kiinnostavasti ”Meidän täytyy puhua”. Eläin on yllättävä, on mukavaa tulla puhutelluksi heti kättelyssä.20160820_144221

Kotimaisista taiteilijoista paljon on esillä Otto Mäkilää, Viljo Mäkistä ja Kauko Lehtistä,  ulkomaisiakin on paljon. Yksittäisiä teoksia on muun muassa Max Ernstiltä ja Andy Warholilta. Huoneet on jaettu teemoihin kuten Pop-taide ja Cobra-ryhmä. Teemoista kerrotaan näyttelyteksteissä havainnollisesti, välillä opettavaiseenkin sävyyn.

Kokoelmanäyttelyt ovat hyviä olemassa, vaikka helposti välähdyksenomaisia. Yläkerran eräässä nurkassa on esimerkiksi Josef Albersin vihreäsävyinen neliö ja sen vieressä Lars-Gunnar Nordströmin keltamusta teos. Rinnastus on hyvä, mutta laajassa kokoelmassa se on helposti ohitettavissa.

20160820_152239

Parhaiten mieleen jää lopulta ruotsalaisen Magdalena Ziurlikowskan kaksikanavainen video My Secret Life (2011), joka on kuvattu Aboa Vetus & Ars Novassa. Nainen elää kahta elämää, toisessa hän on pukeutunut punaiseen mekkoon, syö kakkua aulakahvilassa ja kulkee museon puutarhassa vesialtaan äärellä. Toisessa hän on taiteilija itse ja siirtelee alakerrassa kiviä sininen mekko yllään.

Salaisessa luksuselämässään hän kertoo ostaneensa suuren sinisen kiven. Kivi on nyt kylpyhuoneessa, sen hankkiminen oli hienoa, mutta hän ei voi enää käyttää kylpyhuonetta. Kyseessä on tietysti Anish Kapoorin sininen kivi, joka on pysyvästi esillä Ars Novan yläkerran kylpyhuoneessa. Nainen toivoo uutta elämää, joka tuntuisi hänen omaltaan. Lopulta punamekkoinen nainen jää seisomaan puutarhan vesialtaan reunalle ja sinimekkoinen kahlaa altaaseen.  Hän valitsee  arjen ja jatkuvan juhlan väliltä, juhlan, jossa kaikki on mahdollista mutta mikään ei tunnu riittävän. Näin tiivistettynä teos kuulostaa jopa banaalilta – mutta banaalius pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun se levitetään auki kaikkine yksityiskohtineen.

15 huonetta -näyttelyn ehtii nähdä vielä, jos menee Ars Novaan ennen 11.9.2016.

Kulkulupa – turkulaisten taiteilijoiden avoimet ovet

Tänä viikonloppuna Turussa on taas Kulkulupa-tapahtuma, jossa paikalliset taiteilijat avaavat työhuoneidensa ovet yleisölle. Kirjoitin tapahtumasta jo viime vuonna. Tänä vuonna kävin Barkerin työhuoneiden opastetulla kierroksella. Mukana oli yllättävän paljon ihmisiä, alussa ehkä kolmisenkymmentä.

Olin jälleen ilahtunut siitä miten mielellään taiteilijat kertoivat työstään – kaikki puhuivat luontevasti ja vakuuttavasti, vaikka taiteilijalta ei varmaan tarvitse odottaa, että hänen olisi oltava hyvä pitämään puheita.

Kierroksella kuultiin muun muassa taiteen varastoinnin ongelmista (Anna-Maija Aarras) ja prosenttitaiteen periaatteen tarpeellisuudesta julkisissa rakennuksissa, josta kertoivat ainakin Minna-Maija Lappalainen ja Elina Ruohonen. Pidin erityisesti Ruohosen läpinäkyvälle muovilevylle tehdyistä akryylimaalauksista. Tiina Vainio, jonka purjeteoksen näin taannoin Wäinö Aaltosen museossa, kertoi uusimmista aiheenvaihdoksistaan, Jorma Hyttinen jutusteli koiramaalauksistaan. Minna Poikonen kertoi uranvaihdoksestaan taiteilijaksi ja Anna Uschanov tavanomaisesta työpäivästään.

On myös mielenkiintoista nähdä mitä taiteilijoilla on hyllyillään: tietenkin erilaisia värejä,  monesti myös sekalaista muuta materiaalia, vaikkapa simpukoita. Monilla on vanhahkon näköisiä radioita tai stereoita ja kahvinkeittimiä, lattialla on usein väriroiskeita. Taiteilijoiden työtilat ovat kaukana museoiden ja gallerioiden siististä, usein pelkistetyn valkoisesta tunnelmasta. Barker on entinen tehdasrakennus Raunistulassa. Joku puhuikin siitä, että taiteilijoille jäävät monesti sellaiset tilat, jotka eivät enää moniin muihin tarkoituksiin sovi.

Barkerilla töitä tekevät myös Mari Metsämäki, Saija Hairo, Marja Salonen ja Eija Tähkäpää (jolla oli myynnissä monenlaisia pieniä juttuja), ja Turun Taidegraafikoilla on siellä yhteistila.

Kulkulupa-tapahtuma on käynnissä vielä huomenna (4.9.). Suosittelen! Harkitsen vielä menisinkö itsekin huomenna vielä johonkin toiseen kohteeseen.

Kesänäyttelykierros 8: Wäinö Aaltosen museo

Turun Wäinö Aaltosen museon kokoelmista kootussa kesänäyttelyssä mennään Mansikkapaikkaan. Se on nostalgiaa, jotain mennyttä ja jo lähestulkoon kadotettua, jossa olisi hyvä viivähtää, jos sinne onnistuu jotenkin palaamaan. Erään huoneen täyttää Jan-Erik Anderssonin suurikokoinen teos In the White Room (1989), joka on näyttelytekstin mukaan kunnianosoitus lapsuuden kesämökkihuoneelle, jossa hän kuunteli 1960-luvun musiikkia. Se koostuu erilaisista esineistä, värikkäistä raameista ja läpinäkyvistä, olemattomista seinistä. Toisella puolella on miniatyyrikuvia, jotka liittyvät musiikkikappaleiden nimiin. Nähdään muun muassa The Beatlesia ja Creamia. Anderssonin inspiroimana kuraattori Jonni Saloluoma on koonnut myös kiinnostavia soittolistoja, joka huoneelle omansa. Linkki löytyy museon sivulta.

Kokoelmista on uudempien teosten rinnalle nostettu itsensä Wäinö Aaltosen maalauksia. Eräässä huoneessa teemana ovat kesä, järvi ja ranta, ja Aaltoselta löytyy ranta-aiheisia teoksia muutamiakin. Wäinö Aaltosen rinnalla nähdään Vesa Aaltosen Aamiainen laiturilla -triptyykki, jossa lasten eväskorissa on muun muassa kevytmaitoa ja ympärillä levittäytyy järvi: mikä voisi olla mukavampaa.

20160804_171040

Toisessa huoneessa on kirkkoteema, siellä on Tiina Vainion Pro Fide -katedraali, joka on maalattu vanhalle purjeelle. Yllä olevassa kuvassa sen edessä ovat Tiina Ketaran (edessä) ja Kimmo Ojaniemen (keskellä) sekä oikealla sivussa vielä Mauno Hartmanin teokset. Yhdessä huoneessa on myös Turku-aiheisia valokuvia ja maalauksia.

Eräs hienoimmista teoksista on Jari Silomäen kahdeksan valokuvan ja kuvatekstin sarja, joka kuuluu Sääpäiväkirja-sarjaan. Silomäki alkoi ottaa kuvia päivittäin jo vuonna 2001 ja aikoo ilmeisesti jatkaa sitä hamaan tulevaisuuteen. WAM:in sarjassa alussa nähdään korkealta otettu kuva epämääräisessä lähimenneisyydessä rakennetuista kerrostaloista (lue: 60-70-luvulla, joiden kerrostalot toistuvat Suomen lähiöissä loputtomiin). Kuvateksti kertoo, että ”Tänään kaikki hyvin”. Sitten tapahtuu kaikenlaista: kuolemia lähellä ja kaukana kuten Israelissa, läheinen muuttaa pois. Arkista säätä ja luontoa kuvaavat valokuvat ovat pysäyttäviä välähdyksiä. Idea on kuvien välissä, kaikessa siinä mitä jää pois, ja asioissa, jotka törmäytetään väkivaltaisesti toisiinsa, paikoissa, joissa kaikki arkinen tapahtuu. Aivan kuin voisi tuijottaa rauhallista järvimaisemaa, vaikka joku on kuollut. Silomäki onkin tuotannossaan laajemminkin yhdistänyt juuri arkea ja politiikkaa, maailman tapahtumia ja merkityksistä riisuttuja maisemia.

Mukaan mahtuu myös Kim Simonssonin teos Moss Girl and Deer, jossa on samantapainen asetelma kuin Heino-näyttelyssä näkemässäni Sotilas IV -teoksessa. Tyttö on tällä kertaa sammalenvihreä ja käynyt polvilleen kyyryyn, ja kauris, jota aiemmin näkemässäni teoksessa luulin sudeksi tai koiraksi, on köytetty hänen selkäänsä jalat ulospäin sojottaen. Hiukset valuvat tytön kasvoille ja peittävät ne osittain. Näyttelyn teemaan sopii pohtia mistä tässä haetaan turvaa, mihin ollaan palaamassa. Ehkä asento tuo helpotusta oloon, vaikka taakka olisikin raskas ja pelottava kannettavaksi. Tyttö on voimattomampi kuin Soturi-teoksessa, mutta saattaisi vielä nousta pystyyn. Ehkä hän kerää vain voimia. Mitä enemmän näen Simonssonin teoksia, sitä enemmän niitä jää miettimään: vaikka en olekaan varma mitä mieltä niistä pitäisi olla, samantapaisten asetelmien itsepäinen toistuminen on kiehtovaa.

20160804_164702

Näyttelyn tunnelma kiteytyy hienosti myös Juha Allan Ekholmin sinänsä yksinkertaisessa valokuvassa, jossa on nimenkin mukaisesti Suomen lippu taloyhtiön pesulassa. Kuva on vuodelta 1996, mutta pesukoneet saattaisivat olla vanhempiakin, niiden värikkyys ja kulmikkuus on kaukana nykyajan sulavasta, puhtaanvalkeasta muotoilusta. Ehkä lippu on ollut pesussa ja ripustettu kuivumaan, saahan Suomen lipun pestä, kunhan sitä ei kuivaa ulkona. Hetken ajan tuntuu siltä, että kuvassa lippu saa olla pelkkä Suomen lippu, viaton ja kirkas. Jos teos olisi vuodelta 2016, Suomen lippu symboloisi todennäköisesti jotain muuta, viittaisi esimerkiksi yliampuvaan kansallismielisyyteen, kritisoisi sitä tai ottaisi siihen kantaa. Ellei sitten ole niin, että pesutupa olisi siihenkin liian neutraali ympäristö. Arjen askareita epämääräisessä menneisyydessä: se jos mikä on turvallista nostalgiaa, jota maailman kriisit ja hälinä toki ravistelevat mutta eivät ehkä sittenkään horjuta.

Näyttelystä kerrotaan muuten myös Kahvia, kiitos! -blogissa, jonka kirjoittaja oli seuranani museossa.

Mansikkapaikka-näyttelyyn ehtii vielä 21.8.2016 saakka.

Kun taide katsoo takaisin: Saara Ekström, WAM

20160423_103257

Videoseinältä tuijottaa vastaan huuhkaja. Kun katsoo tarpeeksi kauan, se räpäyttää silmiään tai kääntää ehkä päätään, mutta jaksaa kyllä tuijottaa. Katse on intensiivinen, kuin se vaatisi jotain ja se seuraisi taiteen katsojaa sinne minne hän vain salissa meneekin.

Saara Ekströmin näyttely Wäinö Aaltosen museossa lähestyy loppuaan (viimeinen päivä tänään (24.4.2016)!), mutta onneksi ehdin vielä mennä paikalle.

Huuhkajaa vastassa on tolppien nokassa istuvia täytettyjä lintuja ja linnun ääniä, jotka kuuluvat kuution muotoisista kaiuttimista. Mutta todellinen taistelu käydään ihmisen ja pöllön, katsojan ja katseen kohteen välillä.

Saara Ekström liikkuu samoilla suunnilla kuin toisen tämän kevään näyttelyn Jussi Heikkilä, jonka näyttelyssä täytetyt ja kuvaannolliset linnut olivat myös keskeisessä osassa, mutta Heikkilä käsitteli lintujaan kevyemmin, jonkinlaisina silmänkääntötemppuina, jotka saattoivat muuttaa muotoaan helposti: ehkäpä lintu onkin vasara. Ekströmin linnut ovat ennen kaikkea läsnä, eivät muutoksen ja havainnoinnin kohteina, vaan osallistujina, jotka pyrkivät muuttamaan sitä, joka ne kohtaa.

 20160423_102603

Sitten on peruukki, diskopallo, orkidea ja maljakko hailakan ja tarkkaan harkitun värisissä vedoksissa. Ne kuvittavat installaatiota, johon kuuluu myös autonrenkaita, risuja ja vanha televisio, josta tulee lumisadetta (sitä tuli muuten tänään päivälläkin jopa Turussa, huhtikuu todella on kuukausista julmin). Museossa on hämärää ja moniin teoksiin kuuluvat ääninauhat värittävät kokemusta; paljon sellaista mikä tekee nykytaidemuseoissa käymisestä niin kiinnostavaa: päästä kokonaisvaltaisiin arjesta poikkeaviin ympäristöihin, sen sijaan että vain astuisi selkeästi valaistuun huoneeseen, jossa on tauluja seinillä.

Kiasmassakin muutama vuosi sitten esitellyssä Limbus-sarjassa on sieniä ja kukkia mustavalkokuvissa, sieniasetelmia kuin kellumassa tyhjyydessä. On jonkinlainen jäkäläkasvi, tai kallioimarre tai vastaava, joka avaa ja sulkee ”lonkeroitaan” – niiden välistä paljastuu vuorotellen numero 3, helminauhaa, kolme sormusta ja avain. Video herättää paljon assosiaatioita, mutta en haluaisi tulkita sitä. Ensireaktio on vastenmielisyys hitaasti sulkeutuvaa ja avautuvaa kasvia kohtaan, se kun tuntuu nielevän kaiken sisäänsä.

Ja sitten on broadsheet-lehtijulkaisu, jonka saa ottaa eräästä huoneesta mukaansa. Se kertoo Collyerin erakkoveljeksistä, jotka keräsivät 1940-luvulla New Yorkissa tavaraa ympärilleen, muun muassa sanomalehtiä. Lehdessä on mustavalkokuvia täytetyistä linnuista ja kirjoista ja englanninkielisiä tekstejä veljesten kokemuksesta.

Saara Ekströmin näyttely on ennen kaikkea läsnäoloa, kysymys siitä miten taide näyttäytyy ja tulee lähelle. Hän kuvaa prosesseja ja muutoksia, sitä miten hitaasti puvuntakki valmistuu, maatumista, lahoamista, silmien räpäytyksiä.

Suuri osa teoksista on uudehkoja, tehty juuri tätä näyttelyä varten. Ekström on syntynyt Turussa vuonna 1965. Vanhempien teosten kuvia voi vilkaista hänen kotisivuiltaan.

Vuoden 2015 huiput ja ylijäämät

Viime vuonna ehdin nähdä taidetta ainakin Turussa, Helsingissä, Tampereella, Mäntässä, Porissa ja Berliinissä. Kaupunkivalikoima ei ole valtava, mutta paljon niihinkin mahtui. Nyt ajattelin kirjoittaa sellaisesta, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta.

Eräs suosikeistani oli Wäinö Aaltosen museon keväinen Ääni, kuva, kokemus -mediataidenäyttely. En muista siitä enää paljoakaan, varsinkaan esillä olleiden taiteilijoiden nimiä, mutta muistan tunnelman, sen kuinka monet tekniset ratkaisut olivat yllättäviä. Eräässä teoksessa mentiin yksin pimeään huoneeseen pöydän ääreen kuuntelemaan nauhoitetta, jonka ääni kuului selän takaa. Se oli kokemuksena jotain muuttava tai liikauttava. Jossain näyttelyssä oli myös video, jolla sokea nainen kertoi miten havainnoi ympäristöään. Se saattoi olla tämä tai jokin muu.

Berliinissä kävin lukuisissa taidenäyttelyissä. En ole kirjoittanut lainkaan matkan viimeisestä museopäivästä, jolloin yritimme etsiä pienempiä näyttelyitä. Se oli mieleenpainuva kokemus: iltamyöhään internetistä lueskeltu tieto jäi puutteelliseksi ja eräänkin gallerian nykyinen osoite tarkistamatta. Kaatosateessa juoksemme Johann König -gallerian vanhaan kortteeriin ja toteamme, että siellä ei ole enää mitään. Palaamme sateessa takaisin metroasemalle ja ajamme toiseen suuntaan.

Toiselta suunnalta löytyi sentään meCollectors room. Taidekeräilijä Frederic Olbrichtin kokoelmia esittelevässä galleriassa on Wunderkammer, johon kuuluu pieniä kummallisia esineitä, kuten nukkeja, joilta voi nähdä sisäelimet. Pääasia oli kesällä kuitenkin alakerran Queensize-näyttely, joka esitteli kokoelman naistaiteilijoiden töitä. Toinen kuraattori Nicola Graef esitteli näyttelyn myös videolla. Näyttely oli selkeästi rakennettu, siinä oli tarkkaan määritelty idea ja teosten suhdetta toisiinsa oli pohdittu paljon.

IMG_2799

Näyttely pohti naisen elämää lapsuudesta kuolemaan. Ensimmäisessä huoneessa lapsen asennossa makaava puistattavan aidon näköinen nukkelapsi on kääntynyt poispäin miestä esittävästä maalauksesta: mies ei vielä kuulu tytön elämään. Myöhemmin on enimmäkseen väkivaltaa, alistumista ja teräaseita. Huone huoneelta näyttely muuttuu jyrkemmäksi. Se pelaa shokkiarvolla ja tunteella, mutta on myös vaikuttava.

Queensize-näyttely muodosti myös mielenkiintoisen kontrastin Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn, jossa poikkesin pikaisesti elokuussa. En ole kirjoittanut siitäkään, koska vierailu oli niin lyhyt. Nopeasti katsottuna esiin nousi pinta, voima ja vahvuus. Näyttelyn maailma tuntui läpitunkevan miehiseltä. Toki Mapplethorpe on kuvannut vaikkapa kyyristyneitä selkiä, missä näkyy haavoittuvuus, ja Patti Smithiä, joka tuijottaa haastavasti vastaan. Mutta valokuvien sileä mustavalkoisuus on etäällä. Harmaan sävyt tekevät kohteistaan ikonisia ja asiallisia.

Queensizen ja Robert Mapplethorpen eroissa on toki kyse myös erilaisista tavoista hahmottaa ja tarkastella, mutta ei ole yllättävää, että naiseutta pohtiva näyttely on väkivaltainen, ja että mieheyteen liittyvä näyttely sivuaa vahvuutta. Epäilen myös, että jos olisin katsonut Mapplethorpea pidempään, olisin saattanut nähdä muutakin.

Syksyn alussa Kiasmassa oli myös Tino Sehgalin teoksia, johon kuului ihmisiä liikehtimässä kahdessa eri museon tilassa. Kaksi syleili toisiaan, toiset kiemurtelivat lattialla. Näitä teoksia olisi voinut katsoa pidempäänkin, liike oli yksinkertaisuudessaan ja monitahoisuudessaan koskettavaa. Tino Sehgalin teos oli myös museon lipunmyyjän minulle kertoma lause, joka sillä kertaa oli ”Kolme häirikkölohta piinaa Australian kaakkoisrannikkoa”. Marko Gylén on kirjoittanut Sehgalista mielenkiintoisesti (englanniksi).

20150825_140618

Vielä toisenlainen näkökulma miehisyyteen nousi esiin Turun taidemuseon Nils Dardel -näyttelyssä. Se on esillä on vielä sunnuntaihin 17.1.2016 saakka. Dardel oli dandy, ja hänen ihmishahmonsa ovat värikkäitä, pitkänomaisia ja ylimielisiä. Dardel lie taidehistoriallisesti kiinnostava, vaikka maalausten elämään kyllästynyt tunnelma oli paikoitellen luotaantyöntävä.

Jo aiemmin blogissa mainituista suosikkejani olivat oman maailmansa ja tunnelmansa vahvasti hahmotteleva Ville Andersson Ars Novassa, Berliinin hengästyttävän laajan Hamburger Bahnhof -taidemuseon tunnelma yleisesti, sekä Mänttä, jossa kävin kahdesti (Vaikka Kuvataideviikkojen valikoima oli laajuudessaan vähintään sekava, sieltä löytyi helmiä, ja Göstan tarjonnasta tietysti Anselm Kiefer vaikutti tunnelmallaan, samoin kuin Ville Lenkkerin kuratoima valokuvanäyttely kesällä). Eniten harmittaa, että missasin Taidehallin 101 kaikkien puolesta -näyttelyn.

Mistä näyttelyistä itse vaikutuit viime vuonna? Entä mitä suosittelisit katsomaan tänä vuonna?

Aina jotain on päättynyt: Ismo Kajander WAM:issa

Kävin jo ennen joulua Wäinö Aaltosen museossa Turussa, mutta kirjoitus jäi silloin tekemättä. Tämänhetkinen näyttely kulkee otsikolla Ismo Kajander – anartisti. Kajander on jonkinlainen vastarintalainen, vetänyt tiukasti omaa linjaansa, ottanut kantaa ja maalannut mustan anartismilipunkin.

20151114_111728

Muutamat varhaiset teokset 1950-luvulta ovat vielä melko perinteisen näköisiä maalauksia, värikkäitä maisemia. Pian sen jälkeen Kajander siirtyi kuitenkin esinekoosteisiin ja abstraktimpiin maalauksiin. Esimerkiksi Kolmevuotias vuodelta 1962 on monitahoinen: abstraktilla ihmishahmolla on lapsen valokuva silmän paikalla, lisäksi tarjolla on rokotusneula ja keltainen pallo. Teoksessa Symptomi no 18 (1962) puolestaan on tummia viivoja ja kirjoituskoneen näppäimiä, muun muassa @-merkki, kuin teos haluaisi viestiä jotain sähköisesti aikojen takaa.

Kajander on tehnyt paljon esinekoosteita, kuten teoksen Runoilija ja muusa tai Dada-kaappi. Muutamissa teoksissa on pikkuriikkisiä nukkeja, jotka esimerkiksi istuvat laiturilla, tai rähjäisiä ja vanhoja nukkeja keskellä sekalaista esinevalikoimaa. Teosten nimet, Leikin loppu, Peli ohi ja muuta sensuuntaista luovat tunnun siitä kuinka aina jotain on päättynyt.

1990-luvulla nähdään muun muassa Lolita, teos jossa Lacosten krokotiili metsästää kiiltokuvatyttöä. Uudemmissa teoksissa on paljon Pariisi-aiheista, Kajander on viettänyt siellä paljon aikaa.

Uudemmasta tuotannosta on mainittava Tukholman muisto (2004). Se viittaa Robert Rauschenbergin Monogram-nimiseen teokseen, jossa värikkäiden maalien peittämä täytetty vuohi oleilee autonrengas ympärillään omalla kangasalustallaan. Teos kuuluu Tukholman Moderna Museetin kokoelmiin, missä olen sen itsekin nähnyt (katso kuva). Se on lempitaideteoksiani, häiritsevä ja hämmentävä mutta myös jonkinlaista myötätuntoa herättävä. Vuohi on hölmönnäköinen ja kiehtova eläin.

20151114_114034_vuohi

Kirjallisuudentutkija Charles Altieri kirjoittaa Rauschenbergin Monogram-teoksesta kirjassaan Postmodernisms Now: Essays on Contemporaneity in the Arts, että ”Our goat either eats the canvas or paints with its nose, so hungry it is for the direct presence that the painting promises the repressed psyche” (Altieri 1998: 69). Nälkäinen vuohi siis joko syö kankaan tai maalaa nenällään, tavoitteenaan saavuttaa jonkinlaista itseilmaisun tuottamaa läsnäoloa. Ehkä kankaan syöminen olisi vielä taideilmaisuakin suurempi mahdollisuus läsnäolon sisäistämiseen? Kakkuaan ei toisaalta voi sekä syödä että säilyttää, joten vuohen on tehtävä valinta.

Kajanderin vuohi on varsin pienikokoinen, ehkä puuta, ja se seisoo Kodak-filmipakkauksen päällä. Vuohi ei voi maalata, mutta se voi ikuistaa hetkiä, jotka ovat syntyneet jossain itseilmaisun ulkopuolella. Tämä voi olla sille uhka tai mahdollisuus. Tallooko se alleen Kodakin mainostamia Kodak-hetkiä, vai haluaako se kenties ottaa osaa niihin? Urbaanisanakirjan mukaan ”kodak moment” voi olla sekä jotain, mistä saisi hyvän valokuvan, että jotain, mistä voi vain sarkastisesti todeta, että hienosti meni noin niin kuin omasta mielestä.

Siinä missä maalaaminen on prosessi, nälkäisen vuohen ottama valokuva on päättynyt, ikuistettu hetki. Tähänkö autonrengas sen kahlitsee, päätökseen?

Ismo Kajanderin näyttely on Wäinö Aaltosen museossa Turussa vielä 17.1.2016 saakka – vielä siis ehtii.

 

(Lähdeviite: Altieri, Charles 1998. Postmodernisms Now: Essays on Contemporaneity in the Arts. University Park, PA: The Pennsylvania State University Press.)

Sisä- ja ulkopuolella: Ville Andersson Ars Novassa

20150919_144640

Aboa Vetus ja Ars Nova -museon syksyn ensimmäinen näyttely on vuoden nuori taiteilija Ville Andersson (s. 1986).

Alussa petyn. Huoneen seinillä on tuskin havaittavia utuun ja usvaan hukkuvia naishahmoja, tietenkin alasti, ja pääosassa hiukset. Andersson tekee työtä esimerkiksi muste- ja lyijykynällä, hänen värimaailmansa on harmaansävyinen ja mustavalkoinen. Tätäkö tämä on? En aina jaksa ymmärtää miestaiteilijoiden jatkuvaa tarvetta kuvata alastomia naisia, vaikka usein nykyään sellainen kuvaus toki myös suhteutuu perinteisiin, kommentoi aiempaa – mutta helposti juuri siksi tuntuu myös tusinatavaralta, eleeltä jonka merkitys on hukkunut matkalla. Onneksi seuraavassa huoneessa päästään naisia lähemmäs, kasvokuviin.

Toisen huoneen naiset ovat kuin menneiltä ajoilta, eräästä mieleen tulee usein nähty kuva Virginia Woolfista.* Vaikka kuva on erilainen, siinä on samaa herkkyyttä ja toisaalta määrätietoisuutta. Anderssonin teoksissa keskeistä ovat myös nimet,  englanninkieliset teosnimet ja sarja, johon teos kuuluu: State of Mind sarjasta Häiritty hiljaisuus, White Nights. Ne kommentoivat teosta tai asettavat siihen tulokulman. Hieman hankalasti teosten nimiä ei ole sijoitettu suoraan teoksen viereen, vaan teokset on numeroitu, ja joka huoneesta löytyy lappu, jossa on lueteltu kaikki huoneen kuvat.

Anderssonin teosten idea ja tunnelma alkavat avautua mentäessä syvemmälle Ars Novan huoneisiin, enkä ole enää pettynyt. Andersson yhdistää maalausta, piirrosta ja valokuvaa; harmaa, musta ja valkoinenkin alkavat kiinnittää huomiota. Virginia Woolfista muistuttaa etäisesti myös erään teoksen nimi, Waves II. Siinä naisesta näkyvät vain silmät, kasvoja ympäröivät aaltoilevat hiukset, jotka vain silmät paljastaessaan muistuttavat hunnutetuista naisista. Samaa tuntumaa on muutamissa muissa teoksissa, joissa epämääräisiä hahmoja on kiedottu kankaisiin. Introspection-teoksessa rennosti rypytetyn kankaan alta näkyvät vain jalat ja jalusta, jolla hahmo seisoo kuin muinainen kreikkalainen patsas, nekin alastomat, joita peittää vain kangas – mutta Anderssonilla kangasta on enemmän, siihen uppoutuu ja kietoutuu lähes kokonaan. On siirrytty introspektioon, sisäänpäin, tarkastelemaan sitä mikä näkyy kun muun jättää ulkopuolelle. Ehkä kangas suojelee, siihen voi piiloutua, tai ehkä se on vastentahtoinen kuori. Mikään tästä ei ole aivan selvää.

20150919_143722

Anderssonin teoksissa olennaista on juuri sisä- ja ulkopuoli: se mitä on tässä ja mikä näkyy päällepäin tai itselle, ja se mitä on jossain muualla, itsen ulkopuolella tai vain toisella puolella. Selkeimmin tällainen ele konkretisoituu kahdessa vastakkaisille seinille sijoitetussa teoksessa, joissa on piirretty puukasvustoa rinkulan muotoon. Keskellä on aukko, joka johtaa jonnekin. Toinen teoksista on nimeltään There’s a crack in everything ja toinen That’s how the light gets in* (sarjasta Kuten aina vetäydyn musiikkiin, 2015). Epäselväksi jää tuleeko valo toiselta puolelta katsojaa kohti vai meneekö hänen luotaan toiselle puolelle.

20150919_142730Vielä on mainittava teos nimeltä Passage, jossa katsojaan selin oleva (mies?)hahmo leijuu ilmassa tai asettuu polvilleen ehkä näkymättömälle alttarille. Teos on akryylille pohjustettu pigmenttimustevedos. On synkkää, mutta miestä ympäröi valo. Mihin hän on siirtymässä? Valo tulee kattovalaisimesta, mutta myös teoksesta itsestään, ei siitäkään tiedä onko se sisällä vai ulkona.

Anderssonin teoksissa sliipatulta ja neutraalin siistiltä näyttävän pinnan alta nousee esiin kokemus, lukeminen ja tunne. Kyse on vastavuoroisuudesta, jonkin toisen ja itsen ulkopuolisen tavoittamisesta, sen luo kurottamisesta tai sen vetämisestä kohti itseä. On tärkeää, että suunta ei ole selvä.

Ville Andersson Ars Novassa 1.11.2015 saakka. Tännekin pääsee museokortilla.

Museon toisessa kerroksessa on esillä myös Sanna Vainionpään värikäs Black Rainbow -teos ja Värikerros-kokoelmanäyttely.

Anderssonin kotisivut

*Tosin teoksen nimi, Behind closed eyes is where the real horror begins, viitannee Lars von Trieriin, jonka tuotantoa puolestaan tunnen huonosti. Vaikka Anderssonin kerrotaan usein ammentavan aiheita myös kirjallisuudesta, Woolf on nimenomaan oma assosiaationi, joka vie teosta toiseen suuntaan kuin mihin Trierin väkivalta viittaisi.

*Näiden teosten nimet puolestaan viittaavat Leonard Cohenin Anthem-kappaleeseen, seikka jota en myöskään olisi tunnistanut, vaikka fraasien jonkinlaisen tunnettuuden voi aavistaa.

Kulkulupa Turussa

Kulkulupa on Turun taidemaailman mielenkiintoisimpia tapahtumia. Vuosittain syyskuun alussa järjestettävässä tapahtumassa joukko paikallisia taiteilijoita avaa työhuoneensa yleisölle. Olen osallistunut tapahtumaan useana vuonna. Eräänä vuonna kävin Turun piirustusseuran tiloissa, jossa paikalla olleet taiteilijat piirsivät kävijöistä nopeita muotokuvia. Tänä vuonna kävin Logomossa, jossa on Turun Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön työhuoneita. Taiteilijat esittelivät työtään mielellään, kahviakin moni tarjoili.

Tapasin muun muassa Paula Suomisen, jonka huoneessa esillä oli hänen kirkkaita värejä valuvia töitään, ja lisäksi hän  kertoi diakuvien kera suuresta vuodenaikoja kuvaavasta mosaiikkityöstä, jota hän on valmistamassa Kakslauttasen hotelliin. Kristina Isaksson kertoi työskentelystään Ihmetys-teeman parissa; häneltä on tulossa näyttely Auran galleriaan myöhemmin syksyllä. Hänen työnsä ovat herkkiä, rauhallisen harmaan, punertavan ja mustan sävyisiä metsä- ja muita abstraktimpia maisemia; teemaa kuvastaa hyvin esimerkiksi peura ajovaloissa (ajovalot olivat katsojan silmässä).

Sanna Vainionpää tekee muun muassa värikkäitä kollaasitöitä, joissa tarvitaan myös ompelukonetta. Aboa Vetus ja Ars Novan Takkahuone-tilassa avautuu 11.9. hänen näyttelynsä. Susanna Vuorion ajankohtaisissa töissä esiintyivät monella tapaa syrjäytetyt tai systeemin lannistamat ihmishahmot. Margarita Rosselló Ramón puolestaan yhdistelee kankaita ja vanhoja vaatteita tekstiin: varsin puhutteleva oli muun muassa vanha miesten pikkutakki, jonka selässä oli sanomalehdistä leikattuja lauseita, joissa ”mies” tekee jotain – useimmitenhan mies kuolee tai hänelle käy muuten huonosti.

Logomon lisäksi kävin toisaalla sijaitsevassa Petra Kallion ja Lotta Lekan työhuoneessa, jossa esiteltiin muun muassa Kallion käyttämää mezzotinto-tekniikkaa.

Kulkulupa on sikäli erityisen kiinnostava, että on kerrankin mahdollisuus nähdä runsaasti taidetta jossain muualla kuin museo- tai galleriaympäristössä. Pidän monista museoista tiloina; on totta, kuten BBC:n taholta aiemmin kesällä ehdotettiin, että museot ovat kuin nykypäivän kirkkoja tai peräti katedraaleja. Niissä on usein rauhallinen ja huolella valaistu selkeän siisti tunnelma, joka tuntuu virkistävältä, jopa aivan riippumatta siitä aiheuttaako taide itsessään syvällistä ja harrasta taidekokemusta. Ja kokemus, jos ja kun se on, syntyy varmasti tilan, teoksen ja näyttelykävijöiden yhteistyössä. Mutta keskeneräisyys ja harkitsematon ripustelu tai taulujen pinoaminen päällekkäin tuntuvat sen rinnalla sopivan konkreettiselta; muistuttavat siitä, että taiteen tulisi ottaa osaa arkeen eikä olla vain jotain, jonka hillityn eleganssin luona käydään silloin tällöin ripittäytymässä, puhdistautumassa arjen harmeista.

Lisäksi olen joka vuosi ilahtunut siitä kuinka paljon aktiivisesti toimivia taiteilijoita Turussakin on – en liiku taidepiireissä, joten en pääsääntöisesti tiedä muuta kuin sen minkä museoissa näen. Työhuoneilla kuuntelin mielenkiinnolla taidetta hyvin tuntevia pariskuntia, jotka keskustelivat tuttujen taiteilijoiden kanssa.

Yllättävää läsnäoloa: Heikki Marila Wäinö Aaltosen taidemuseossa

Kesä on lopuillaan, ja olen jättänyt kotikaupunkini Turun Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä käymisen viime tippaan. Se sopii kuitenkin hyvin jatkoksi muille käymilleni näyttelyille.

WAM:n kesänäyttely on turkulaisen Heikki Marilan  (s. 1966) Kukkia ja perkeleitä. Esillä on paljon tänä ja viime vuonna valmistuneita töitä. Juuri nyt on hyvä aika esitellä Marilan tuotantoa, sillä tuntuu kuin hän olisi lisännyt kierroksia. Noin 10 vuoden takaiset maalaukset, joissa pohditaan kaupunkeja, lähiöitä ja karttoja tai hieman uudemmat omakuvat eivät tunnu yhtä vaikuttavilta kuin uusimmat kukka- ja uskontoaiheiset maalaukset.

Vanhemmissa maalauksissa muun muassa Turun Varissuon ja Riihimäen kartta on maalattu öljyväreillä. Löytyy myös vuokra-asuntokerrostalo ja työvoimatoimiston odotuskäytävä, joita molempia peittävät isot mustat pallot.

Marilaa on pidetty jonkinlaisena ekspressionistina. Värien käyttö on kirjavaa ja abstraktius korkealla tasolla. On keltaista, vaaleanpunaista, kirkkaanvihreää, mustaa, punaista, paljon pikkutarkkaa syheröä. Pinta on keskeinen, paksujen öljyvärikerrosten rosoisuus, josta paikoitellen kiiltää valaistuskin. Marila tekee siveltimenvetojen ohella jonkinlaisia koukkauksia, pyöräytyksiä ja tiputuksia, panostaa tarkkaan harkittuun sotkemiseen.

20150830_151000

Marilasta kerrotaan, että hän oli ollut melko vähän tunnettu siihen saakka, kunnes hän voitti Carnegie Art Awardin vuonna 2011. Voiton toi kukka-aiheinen maalaussarja, joka ammentaa hollantilaisista 1600-luvun kukka-asetelmista. Kuten ehdin aiemminkin oppia, 1600-luvun asetelmat olivat usein statussymboleitakin, mutta nämä ovat jotain muuta. Ne vievät esikuviensa groteskiuden vähintään kolmanteen potenssiin. Kukat näyttävät kohta räjähtävän tai hajoavan silmissä, valuvat alaspäin tai kohoavat eri suuntiin. Niissä ei ole samaa tarkkuutta kuin esikuvissaan; keskeistä on viitteellisyys. Viittauspisteenä onkin ajatus Vanitas-asetelmasta, jossa kukkivia ja lakastuvia kukkia on kerätty yhteen, tarkoituksena muistuttaa kuolemasta.

Uskontoaiheisiin maalauksiin kuuluu 16 Martti Lutheria esittävän maalauksen sarja. Se perustuu muun muassa internetistä löytyneisiin Luther-kuviin, jotka kaikki puolestaan perustuvat yhteen Lucas Cranachin maalaukseen, joka Lutherista on säilynyt. Luther varioituu, näyttää viimeisessä maalauksessa melkein kuin pyöveliltä tummasävyisyydessään. Toisessa maalauksessa hän on kokonaan musta, vain kädessä oleva Raamattu erottuu. Sarjasta kirjoitetaan mielenkiintoisesti Pilkkuun asti -blogissa.

Uudehkossa sarjassa Jeesus riippuu ristillä ja valuu verta, jaloissaan kaksi mustaa lammasta. Toiseen, Raamatun vaiheita varsin abstraktilla tasolla esittelevään sarjaan kuuluu muun muassa näyttelyn parhaiten nimetty teos, Jumalan vitutus.

Tätä näyttelyä varten Marila on tänä keväänä maalannut valtavan alttarimaalausmaisen teoksen nimeltä Viimeinen tuomio. Ylhäällä Jeesus pikku enkeleineen jakaa oikeutta ja alhaalla valtaosan tilasta vievät helvetin lieskat. Helvetin alareunassa piileksii muun muassa natsisymboli. Museo-opas kertoo, että maalauksessa on mukana myös Mannerheim, hänen kasvonsa voi löytää sekä taivaasta että helvetistä. Marila on käsitellyt Mannerheim-aiheita aiemminkin, ilmeisesti jo 1990-luvulla, mutta niitä maalauksia ei ole nyt esillä.

Marilan aiheissa työvoimatoimiston ja vuokrakerrostalon kylmyys kohtaa helvettien lieskat. Siirtyessään kohti uskontoaiheita Marila on siirtynyt kerrostalojen konkreettisuudesta uskonnon abstraktioihin ja arjen turtumuksesta voimakkaisiin tunteisiin. Mutta teemat ovat samoja: kyse on alistamisesta ja alistumisesta, kärsimyksestä ja siitä kuinka olemme jonkin – systeemin tai jumalan – armoilla. Aivan riippumatta siitä uskooko jumalaan tai systeemiin, ne vaikuttavat arjessamme, uskonnollisista lähteistä kumpuavat teemat, aiheet ja asenteet, virastojen byrokraattiset arvaamattomuudet. Ja miten erilaista olisi uskoa jumalaan tai systeemiin?

20150830_150738

Monissa teoksissa, erityisesti Viimeisen tuomion kohdalla juuri monumentaalisuus vaikuttaa. Se luo tuntumaa jos ei hartaudesta, niin kuitenkin jonkin itseä suuremman läsnäolosta. Tuntuisi lattealta puhua taiteen läsnäolosta ja syvällisestä taiteen kokemisesta, mutta jotain tässä on. Se tuntuu yllättävältä, jopa hieman vanhanaikaiselta ja silti tuoreelta.

Kukkia ja perkeleitä Wäinö Aaltosen taidemuseossa (Itäinen rantakatu, Turku) vielä 6.9.2015 saakka. Monia teoksista voi katsoa taiteilijan omilla kotisivuilla ja jopa Instagramissa mutta parhaimmillaan ne ovat livenä.

7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

20150729_105454Kun kävin Turku Biennaalissa 2013, oli jokin elokuinen arki-ilta, jolloin kaipasin jotain arjesta poikkeavaa ja muistin, että Biennaali oli vielä käymättä. Muistan tunnelman, en yksittäisiä teoksia: kuinka olin lähes ainoita museovieraita sillä hetkellä, hiljaisuuden, ja kokemuksen vieraudesta, arjen ja kodinomaisen sekoittumisesta johonkin outoon. Ars Novan näyttelyhuoneet ovat pienehköjä ja hämäriä, ja siksi niissä on turvallista olla.

Nyt menen museoon kiireisenä kesäpäivänä, yhtenä kesän ensimmäisistä aurinkoisista, ulkona on keskiaikamarkkinat ja ihmisiä aivan liikaa. Teemana on odottamaton vieras, se tarkoittaa, että näyttelyyn on hakemusten perusteella kutsuttu kotimaisia taiteilijoita, joista jokainen on saanut kutsua mukaan yhden vieraan.

Odottamattomin on Kalle Mustosen Tonttukuninkaan kuolema, seitsemän metriä korkea puusta rakennettu puutarhatonttu, joka makaa selällään yhden näyttelyhuoneen lattialla siten, että päästäkseen huoneen läpi on kierrettävä sen sormet vaarallisen läheltä. En tiedä onko se sallittua, vai pitäisikö kiertää samaa reittiä takaisin. Lattialla makaava tonttu on rujo ja pitkähattuinen, mutta jotain puutarhatontun pelottavasta viattomuudesta siinä on. Se on tuttu, kitschiä, mutta valtavuudessaan tuntematon.

Odottamaton vieras: ehkä se on lapsi, joka Erkka Nissisen videoteoksen edessä kysyy isältään: ”Onks tää maalaus? Tää ei näytä maalaukselta.” Videoteoksessa taiteilija kertoo aluksi, ettei hänellä ole teokselleen ideaa, eikä hän yrityksestä huolimatta sitä löytänyt, mutta aikoo tehdä videon silti. Sitten hän puhuu huonosti äännettyä englantia, makaa peruukki päässä nurmella, ja myöhemmin haastattelee kerrostalossa asuvaa nuorta miestä, jolla on peiliaurinkolasit ja joka ei halua puhua videon ohjaajalle.

Totta kai taiteilijat valehtelevat, sekin mikä kehystetään hutaistuksi ja harkitsemattomaksi pitää epäilemättä taustallaan paljon harkintaa ja poisvalitsemista. Teoksen aseman ja sisällön vähätteleminen on turha ele, ja kyllästyttävä silloin kun nykytaidetta on nähnyt paljon. Mutta tiedän että sitä tarvitaan: miksi maailmassa, joka on täynnä videoita, maalauksia ja kulttuurituotteita olisi omaperäistä tuottaa jotain, mikä ei ota huomioon itseään?

Toisaalla biennaalissa on Aulis Harmaalan Muodonmuutos, johon kuuluu perhoskokoelma, sarja valokuvia ihmisistä perhosensiivet selässään ja sovituskoppi sekä valikoima siipiä, joita museokävijä voi sovittaa ylleen kopissa. Kuvista kaksi on sinänsä kiinnostavia: lääkäri, joka tutkii potilasta siivet selässään ja vanha mies, joka etenee rollaattorin kanssa, mutta voisi silti lentää, koska hänellä on siivet. Mutta itsestäni ja omista mahdollisista muodonmuutoksistani en saa merkittävää valaistumista, vaikka teos siihen kehottaakin. Näytän siivet selässä typerältä. Ne eivät tunnu osalta minua, joten en osaa hahmottaa ehdotettua mahdollisuutta kuvitella itsensä toisenlaisena, erilaisena, muuttuneena. Havainto kai sekin on, mutta en ole varma riittääkö se.

Harmaala on kutsunut mukaan alankomaalaisen taiteilijapariskunta Gil & Motin. Heiltä on näytillä kaksi videota, jossa keskustellaan mm. islamista, kaksi kenkäparia ja puoliksi syöty vaaleanpunainen keksi, joka esiintyy toisella videoista. Heidän tapauksessaan itse pariskunta, joka esiintyy myös videolla, on kiinnostavampi: he pukeutuvat identtisesti, mikä on kiehtovalla tavalla häiritsevää.

Olen selvästi valinnut väärän päivän, en keskity koska päivässä tapahtumia on liikaa ja jälkikäteen käy ilmi, että olemme jättäneet toisen kerroksen kokonaan väliin. Muistan kyllä, että museossa on toinen kerros, mutta en keskity tähän ajatukseen, ehkä luulen siellä olevan jotain muuta. Kuinka noloa. Näkemättä jääneistä kiinnostavalta kuulostaa Marjatta Holma, joka on Turun Sanomien arvostelun perusteella maalannut jonkinlaisia yksivärisiä levyjä. Että niinkin voi tehdä, taas, mutta näkemättä ei voi sanoa mitä se olisi ollut: millaiset ovat materiaalit, miltä pinta näyttää. Onko se kalsea vai lämmin, mitätön vai selkeä, onko tauluja useampia ja millaisissa suhteissa ne ovat toisiinsa.

Tarjolla olisi myöskin ollut Krister Gråhnin ja Jarno Vesalan Työn alla -installaatio, jossa kaksi museohuonetta on laitettu remonttiin. Teokseen liittyy ilmeisesti lappu, jossa lukee ”Pahoittelemme remontista aiheuttavaa häiriötä”, tai sitten se on vain näyttelykatalogin kuvitusta. Se olisi ollut kiinnostavaa, sillä se resonoi nykytaidemuseoista silloin tällöin löytyvän lapun kanssa: ”Pahoittelemme häiriötä, teos epäkunnossa”. Näin silloin, kun esimerkiksi videoinstallaation TV on lakannut toimimasta. Koskaan ei voi olla varma onko se tahallista. Katalogissa Tero Kartastenpää kirjoittaa teoksesta, että ”Taiteesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä sitä tarvitse säilyttää”. Riittääkö sitten myös, että vain kirjoittaa siitä, eikä käy katsomassa?

Mutta läsnäolo, se on silti tärkeää. Nykytaiteessa juuri läsnäolo, kuten sen tontun.

20150729_105621