Yllättävää läsnäoloa: Heikki Marila Wäinö Aaltosen taidemuseossa

Kesä on lopuillaan, ja olen jättänyt kotikaupunkini Turun Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä käymisen viime tippaan. Se sopii kuitenkin hyvin jatkoksi muille käymilleni näyttelyille.

WAM:n kesänäyttely on turkulaisen Heikki Marilan  (s. 1966) Kukkia ja perkeleitä. Esillä on paljon tänä ja viime vuonna valmistuneita töitä. Juuri nyt on hyvä aika esitellä Marilan tuotantoa, sillä tuntuu kuin hän olisi lisännyt kierroksia. Noin 10 vuoden takaiset maalaukset, joissa pohditaan kaupunkeja, lähiöitä ja karttoja tai hieman uudemmat omakuvat eivät tunnu yhtä vaikuttavilta kuin uusimmat kukka- ja uskontoaiheiset maalaukset.

Vanhemmissa maalauksissa muun muassa Turun Varissuon ja Riihimäen kartta on maalattu öljyväreillä. Löytyy myös vuokra-asuntokerrostalo ja työvoimatoimiston odotuskäytävä, joita molempia peittävät isot mustat pallot.

Marilaa on pidetty jonkinlaisena ekspressionistina. Värien käyttö on kirjavaa ja abstraktius korkealla tasolla. On keltaista, vaaleanpunaista, kirkkaanvihreää, mustaa, punaista, paljon pikkutarkkaa syheröä. Pinta on keskeinen, paksujen öljyvärikerrosten rosoisuus, josta paikoitellen kiiltää valaistuskin. Marila tekee siveltimenvetojen ohella jonkinlaisia koukkauksia, pyöräytyksiä ja tiputuksia, panostaa tarkkaan harkittuun sotkemiseen.

20150830_151000

Marilasta kerrotaan, että hän oli ollut melko vähän tunnettu siihen saakka, kunnes hän voitti Carnegie Art Awardin vuonna 2011. Voiton toi kukka-aiheinen maalaussarja, joka ammentaa hollantilaisista 1600-luvun kukka-asetelmista. Kuten ehdin aiemminkin oppia, 1600-luvun asetelmat olivat usein statussymboleitakin, mutta nämä ovat jotain muuta. Ne vievät esikuviensa groteskiuden vähintään kolmanteen potenssiin. Kukat näyttävät kohta räjähtävän tai hajoavan silmissä, valuvat alaspäin tai kohoavat eri suuntiin. Niissä ei ole samaa tarkkuutta kuin esikuvissaan; keskeistä on viitteellisyys. Viittauspisteenä onkin ajatus Vanitas-asetelmasta, jossa kukkivia ja lakastuvia kukkia on kerätty yhteen, tarkoituksena muistuttaa kuolemasta.

Uskontoaiheisiin maalauksiin kuuluu 16 Martti Lutheria esittävän maalauksen sarja. Se perustuu muun muassa internetistä löytyneisiin Luther-kuviin, jotka kaikki puolestaan perustuvat yhteen Lucas Cranachin maalaukseen, joka Lutherista on säilynyt. Luther varioituu, näyttää viimeisessä maalauksessa melkein kuin pyöveliltä tummasävyisyydessään. Toisessa maalauksessa hän on kokonaan musta, vain kädessä oleva Raamattu erottuu. Sarjasta kirjoitetaan mielenkiintoisesti Pilkkuun asti -blogissa.

Uudehkossa sarjassa Jeesus riippuu ristillä ja valuu verta, jaloissaan kaksi mustaa lammasta. Toiseen, Raamatun vaiheita varsin abstraktilla tasolla esittelevään sarjaan kuuluu muun muassa näyttelyn parhaiten nimetty teos, Jumalan vitutus.

Tätä näyttelyä varten Marila on tänä keväänä maalannut valtavan alttarimaalausmaisen teoksen nimeltä Viimeinen tuomio. Ylhäällä Jeesus pikku enkeleineen jakaa oikeutta ja alhaalla valtaosan tilasta vievät helvetin lieskat. Helvetin alareunassa piileksii muun muassa natsisymboli. Museo-opas kertoo, että maalauksessa on mukana myös Mannerheim, hänen kasvonsa voi löytää sekä taivaasta että helvetistä. Marila on käsitellyt Mannerheim-aiheita aiemminkin, ilmeisesti jo 1990-luvulla, mutta niitä maalauksia ei ole nyt esillä.

Marilan aiheissa työvoimatoimiston ja vuokrakerrostalon kylmyys kohtaa helvettien lieskat. Siirtyessään kohti uskontoaiheita Marila on siirtynyt kerrostalojen konkreettisuudesta uskonnon abstraktioihin ja arjen turtumuksesta voimakkaisiin tunteisiin. Mutta teemat ovat samoja: kyse on alistamisesta ja alistumisesta, kärsimyksestä ja siitä kuinka olemme jonkin – systeemin tai jumalan – armoilla. Aivan riippumatta siitä uskooko jumalaan tai systeemiin, ne vaikuttavat arjessamme, uskonnollisista lähteistä kumpuavat teemat, aiheet ja asenteet, virastojen byrokraattiset arvaamattomuudet. Ja miten erilaista olisi uskoa jumalaan tai systeemiin?

20150830_150738

Monissa teoksissa, erityisesti Viimeisen tuomion kohdalla juuri monumentaalisuus vaikuttaa. Se luo tuntumaa jos ei hartaudesta, niin kuitenkin jonkin itseä suuremman läsnäolosta. Tuntuisi lattealta puhua taiteen läsnäolosta ja syvällisestä taiteen kokemisesta, mutta jotain tässä on. Se tuntuu yllättävältä, jopa hieman vanhanaikaiselta ja silti tuoreelta.

Kukkia ja perkeleitä Wäinö Aaltosen taidemuseossa (Itäinen rantakatu, Turku) vielä 6.9.2015 saakka. Monia teoksista voi katsoa taiteilijan omilla kotisivuilla ja jopa Instagramissa mutta parhaimmillaan ne ovat livenä.

Mainokset

Asentojen haavoittuvuudesta: Erwin Wurm Sara Hildénin taidemuseossa

20150801_113800Berliinin museoputken jälkeen (kaksi museota on vielä kirjoittamattakin) on virkistävää käydä museossa, jossa katsottavaa ei ole kovin paljoa ja on mahdollista keskittyä yksittäisiin teoksiin. Kohteeksi valikoituu Sara Hildénin taidemuseo Tampereella, jossa on itävaltalaisen Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely, teoksia vuosilta 1992-2015.

Wurmin teoksista monet ovat suurikokoisia ja näyttelytilat on täytetty väljästi. Psycho 7 (Blue), veistos vuodelta 2010, esittää ihmistä vaatteiden sisällä rimpuilemassa. Ihminen hihoineen muistuttaa norsua, näkyvillä on myös kyyristyneen selän muoto. Suurella Psycho 10 -veistoksella pää on piilossa kuin strutsilla. Asennoissa on jotain aseistariisuvaa, surullista; vaikutelma haparoinnista, joka syntyy hihan kärsänomaisesta eleestä tai pään, kasvojen, silmien puuttumisesta.

Näinkin voi olla maailmassa: yrittää purkautua esiin ja törmätä maailmalta suojelevien vaatteidensa asettamiin rajoihin. Vaatteiksi, suojaksi, voi Wurmin näyttelyn perusteella pukea ysärihiihtohousut, vaaleanpunavihreän seinän kokoisen villapaidan tai liian suuren vaaleanpunaisen puvun.

Esillä on myös valokuvia, niissä esitetään ihmisiä oudoissa asennoissa, outojen ja yllättävien esineiden kanssa.  One Minute Sculptures on teossarja, jossa ihmisille annetaan ohjeita, joiden mukaan toimia veistoksena. Tähän liittyy myös  näyttelyn interaktiivinen elementti: museokävijä saa asettua itsekin outoon asentoon ja ottaa itsestään kuvan. Tarjolla on  esimerkiksi tiskirättejä, jotka pitää kuvaohjeen mukaisesti asettaa seinälle käsien ja jalkojen alle, ja kaksi pesuvatia, joiden väliin voi asettua simpukaksi. Vastustan ajatusta hetken, sillä ajatus käpertymisestä pesuvatien alle tuntuu jo lähtökohtaisesti ahdistavalta: kyyristynyt selkä, käsien ja jalkojen vetäminen lähelle vartaloa; on kuin suojaisi itseään joltain uhalta, kuvitellulta tai todelliselta. Mutta kokeiltava on. Pesuvadin alla on sentään hiljaista. Kuvia voi julkaista sosiaalisessa mediassa hashtagilla #SHMWurm.

20150801_123207

Näyttelystä löytää myös lihoneen kilpa-auton, valtavan poliisin lakin ja jäätikön lailla sulavan Guggenheimin. Videolla puhuva talo kysyy ”Am I a house?” Jonkinlaisessa galleriatilassa sijaitsevan talon suu laajenee oveksi ammolleen ja joku menee sisään. Wurmin maailmassa myös rakennukset ovat menneet sijoiltaan, vääriin asentoihin tai jääneet ihmisten jalkojen alle.

Wurm tutkii muotoja, mutta tietää jotain ennen kaikkea asennoista, siitä miten ne vaikuttavat kokemuksiin ja tunteisiin, miten helppo asennolla on viestittää jotain.

Pronssista valetuista makkaramiehistä yksi uhittelee tai tuulettaa voittoaan, toinen seisoo kiukkuisena kädet lanteilla, kolmas on pudonnut istualleen. Tuulettava makkaramies on sikäli poikkeava, että se tuntuu olevan Wurmin teoksista ainoa, joka ei kysy olemustaan tai paikkaansa, ei koe asentoaan jollain tapaa vääräksi, ei ole uponnut liian suuriin vaatteisiin tai menettänyt otettaan tai muotoaan. Se on voimainsa tunnossa, uskoo, että sillä on oikeus olla täällä.

Erwin Wurm: Disruption, 30.4.-20.9.2015.

Sara Hildénin taidemuseo, Laiturikatu 3, Särkänniemi, 33230 Tampere. Museokortilla pääsee tännekin.

Taiteen ja musiikin kootut tauot (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 5)

IMG_2767Hamburger Bahnhofin hallimaisessa lisäosassa Rieck-Hallenissa esiteltävä Dieter Roth (1930-1998) on minulle entuudestaan tuntematon. Roth oli sveitsiläinen taiteilija, joka halusi nuorena olla muusikko.  Hänen töidensä lisäksi näyttelyssä on musiikkiaiheisia teoksia muutamilta muiltakin taiteilijoilta.

Rothin Quadrupelkonzert-ääniteos kuulostaa lähestulkoon juna-asemalta, mikä onkin tässä museossa sopivaa. Muutoin hänen teoksensa sisältävät kaiuttimia, vanhoja kasettisoittimia ja muita laitteita joiden sisukset näkyvät, valtavan kokoelman tyhjiä pulloja ja kaikenlaista sälää, maalilla sotkettuja tavaroita ja outoja ääniä. Suurteos Garden Sculptureen kuuluu puisia rakennelmia ja jostain vesistöstä kerätyllä likaisella vedellä täytettyjä lasipurkkeja.

Eräässä huoneessa pianosta kuuluu yksi nuotti kerrallaan, välissä on pitkiä taukoja, ehkä jopa minuutti. Seinät on tapetoitu nuoteilla, niistäkin sävel kerrallaan eteneminen näkyy. Rodney Grahamin teos on yksinkertaisen oivaltava. Luulen silti, että musiikkiaiheisesta näyttelystä saisivat enemmän irti musiikkiin, erityisesti sen tekniikkaan ja toisaalta teknologiaan, itseäni enemmän perehtyneet.

Pimeässä videohuoneessa tapaamme naisen, joka on ehkä muusikko, koska Annika Kahrsin videoteos huvittaa häntä suuresti. Hän haluaa kertoa meillekin mitä siinä tapahtuu: jousikvartetti soittaa Beethovenin Jousikvartettoa C-mollissa (nro 4 op. 18). He vaihtavat paikkoja siten, että jokainen saa vuorollaan soittaa kaikkia soittimia. Ammattilaisista tulee hetkessä harrastelijoita, lopputulos kuulostaa tietysti kömpelösti soitetulta, kunnes soittajat lopulta pääsevät omille paikoilleen.

Naisesta Kahrsin teos on valloittava, hänen naurunsa on tarttuvaa ja läsnäolonsa todistaa siitä mikä vaikutus taiteen jakamisella on. Jos olisin katsonut videota yksin, olisin ehkä ohittanut sen nopeasti ja jatkanut eteenpäin. Tässä vaiheessa olemme olleet museossa jo useita tunteja ja kiire alkaa tuntua jaloissa ja mielessä. Aina en ajattele teoksia vaan sitä paljonko vielä on nähtävä, sitä mihin museo päättyy. Mutta jään hieman pidemmäksi aikaa ennen kaikkea kohteliaisuudesta. Kohteliaisuus ei kohdistu taideteokseen, vaan tähän tuntemattomaan naiseen. Jakaminen pakottaa minut todella katsomaan videota, ja naurahdan sille itsekin. Näinkin perspektiivin vaihtaminen toimii.

Pitkä Rieck-Hallen päättyy Bruce Naumanin pimeään ja kuumaan huoneeseen, jossa humisee oudosti: se on teos nimeltä Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care. Vuonna 1984 valmistunut teos on pysyvästi esillä museossa. Huoneessa on heikosti valoa ja jonkinlainen käytävärakennelma. Se on kokemisen arvoinen pääteasema ja toisaalta huvittava antikliimaksi. Lämpimässä ja pimeässä huoneessa tuntuu turvalliselta olla, varsinkin pitkän Roth-näyttelyn ja sen kirkkaasti valaistujen huoneiden jälkeen. Huone ei ehkä välitä, mutta se on läsnä ja jättää museokävijän rauhaan.

IMG_2769

Bruce Naumanin jälkeen takaisin päärakennukseen pääsee pitkää käytävää pitkin. Viivymme Hamburger Bahnhofissa viitisen tuntia, sulkemisaikaan saakka. Tässäkään ajassa ei ehdi katsoa kaikkea. Väliin jää esimerkiksi Elaine Sturtevantin piirustusten näyttely. Jos käyt Hamburger Bahnhofissa, suosittelen varaamaan runsaasti aikaa.

And Away with the Minutes: Dieter Roth und die Musik 14.3.-16.8.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Liikkeen tuntu: Michael Beutler ja Moby Dick (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 4)

IMG_2753Berliiniläistaiteilija Michael Beutlerin (s. 1976) Moby Dick -näyttelyssä Hamburger Bahnhofin valtava asemahalli on muunnettu jonkinlaiseksi työpajaksi, joka on täynnä keskeneräisen näköisiä materiaaleja, puuta, puunpalasia, keppejä, kehikoita, erivärisiä ohuita papereita.

Näyttely on suunniteltu juuri tähän tilaan. Kaarevat rakennelmat muistuttavat Hamburger Bahnhofin arkkitehtuurista. Keskellä on valtava valkoinen rakennelma, joka on rakennettu hauraasta paperista, ehkä valaisimissa käytettävästä riisipaperista ja ohuesta kehikosta. Rakennelma pyörii, joten kun istuu sen keskellä olevassa puisessa karusellia muistuttavassa istuinrakennelmassa, saattaa tuntea liikkeen, vaikka tuolit eivät liiku mihinkään.

Tila ilmeisesti  kehittyy ja rakentuu näyttelyn kestäessä, kun Beutler käy tekemässä muutoksia, ja osaltaan kävijätkin muuttavat tilaa. Paikalla on melko paljon ihmisiä, he tuntuvat viihtyvän, istuvat papereista koottujen paalien päällä ja hengähtävät. Kyse on arkkitehtuurista, museosta tilana, vuorovaikutuksesta tilan kanssa. Ja kyllä: se on juurikin tila, jossa on yksinkertaisesti kiinnostavaa olla.

Museoseurani pohtii, että jotain tällaista pitäisi saada esimerkiksi Porin taidemuseoon. Olisihan siellä iso halli, jonne pystyttää erilaisia rakennelmia ja kasata materiaaleja. Beutlerin töitä onkin toistaiseksi ollut esillä lähinnä Saksassa.

Michael Beutler: Moby Dick, 17.4.-6.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Kokeellista koulutusta: Black Mountain College (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 3)

IMG_2745Hamburger Bahnhofin Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957 -näyttely esittelee North Carolinassa Yhdysvalloissa toimineen Black Mountain Collegen toimintaa. Collegen perusti joukko ihmisiä, jotka halusivat kokeilla edistyksellisiä opetusmetodeja, ja se vaikutti osaltaan taiteiden kehitykseen. Koulun idea oli varsin demokraattinen ja yhteisöllinen, collegen rakennuksiakin rakensivat opiskelijat ja opettajat yhdessä.

College on minulle entuudestaan tuttu runouden kautta; ns. Black Mountain -koulukuntaan kuulunut runoilija Charles Olson oli collegen viimeinen rehtori ja muutama muukin 1950-luvun amerikkalaisen runouden keskeinen nimi vaikutti siellä. Myös muun muassa John Cagella, Cy Twomblylla ja Robert Rauschenbergillä oli yhteys Black Mountainiin.

Näyttely alkaa Josef ja Anni Albersista, jotka olivat mukana Bauhausin toiminnassa ja lähtivät Black Mountainiin 1933, kun Bauhaus oli jouduttu lakkauttamaan. Lähtökohta kiinnittää Black Mountain Collegen hetkessä historiaan ja näyttelyn paikkaan, Saksaan ja Berliiniin, jossa historia on usein lähellä, tavoitettavissa, ja kuitenkin kaukana, sillä nykypäivä tuntuu sekoittavan kaiken, menneen ja menevän.

IMG_2747Taidenäyttelyn varsinaiset teokset jäävät sivuosaan. Seinillä on Albersien töitä – Josefin väritutkielmaneliöitä ja Annin tekstiilitöitä – ja muitakin Black Mountainiin liittyvien taiteilijoiden teoksia, mutta ne ovat enimmäkseen pienehköjä ja konkreettisestikin varjossa puurakennelmien alla.  Enemmän korostuvat oheismateriaalit, joissa kerrotaan koulun tarina. Mukana on historiallisia dokumentteja, kuten kirje, jossa Josef Albers kutsutaan Yhdysvaltoihin. Ennen kaikkea Black Mountain -näyttely on jonkinlainen tutkielma, paikka johon voi mennä opiskelemaan Black Mountain Collegea ja palasta taiteen historiaa.

Lisäksi taiteilija-säveltäjä Arnold Dreyblatt on suunnitellut kaavion, jonka pohjalta useiden eri taideyliopistojen opiskelijat käyvät lukemassa Black Mountainiin liittyviä arkistomateriaaleja joka päivä klo 11-13 ja 15-17. Nuori nainen istuu tuolilla ja lukee tekstiä; taustalla joku etsii arkistoista paperinivaskan ja lähtee sitten lukemaan sitä toisaalle, ryhmä nuoria keskustelee pöydän ääressä ja suunnittelee jotain. Museokävijä jätetään kuin televisionkatsojan asemaan, sillä opiskelijat eivät huomioi yleisöä, on kuin kukaan ei olisi tullut heitä katsomaan. Näin tuskin oli demokraattiseksi aiotussa Black Mountain -collegessa, mutta tunnelma on kiinnostava ja poikkeaa tietysti myös siitä mitä katsominen ja oleminen yleensä näyttelyissä on.

Näyttely liittyy Black Mountain Research -tutkimusprojektiin, jota on toteutettu Freie Universität Berlinissä Dahlem Humanities Centerissä.

Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957, 5.6.-27.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.