Kun taide katsoo takaisin: Saara Ekström, WAM

20160423_103257

Videoseinältä tuijottaa vastaan huuhkaja. Kun katsoo tarpeeksi kauan, se räpäyttää silmiään tai kääntää ehkä päätään, mutta jaksaa kyllä tuijottaa. Katse on intensiivinen, kuin se vaatisi jotain ja se seuraisi taiteen katsojaa sinne minne hän vain salissa meneekin.

Saara Ekströmin näyttely Wäinö Aaltosen museossa lähestyy loppuaan (viimeinen päivä tänään (24.4.2016)!), mutta onneksi ehdin vielä mennä paikalle.

Huuhkajaa vastassa on tolppien nokassa istuvia täytettyjä lintuja ja linnun ääniä, jotka kuuluvat kuution muotoisista kaiuttimista. Mutta todellinen taistelu käydään ihmisen ja pöllön, katsojan ja katseen kohteen välillä.

Saara Ekström liikkuu samoilla suunnilla kuin toisen tämän kevään näyttelyn Jussi Heikkilä, jonka näyttelyssä täytetyt ja kuvaannolliset linnut olivat myös keskeisessä osassa, mutta Heikkilä käsitteli lintujaan kevyemmin, jonkinlaisina silmänkääntötemppuina, jotka saattoivat muuttaa muotoaan helposti: ehkäpä lintu onkin vasara. Ekströmin linnut ovat ennen kaikkea läsnä, eivät muutoksen ja havainnoinnin kohteina, vaan osallistujina, jotka pyrkivät muuttamaan sitä, joka ne kohtaa.

 20160423_102603

Sitten on peruukki, diskopallo, orkidea ja maljakko hailakan ja tarkkaan harkitun värisissä vedoksissa. Ne kuvittavat installaatiota, johon kuuluu myös autonrenkaita, risuja ja vanha televisio, josta tulee lumisadetta (sitä tuli muuten tänään päivälläkin jopa Turussa, huhtikuu todella on kuukausista julmin). Museossa on hämärää ja moniin teoksiin kuuluvat ääninauhat värittävät kokemusta; paljon sellaista mikä tekee nykytaidemuseoissa käymisestä niin kiinnostavaa: päästä kokonaisvaltaisiin arjesta poikkeaviin ympäristöihin, sen sijaan että vain astuisi selkeästi valaistuun huoneeseen, jossa on tauluja seinillä.

Kiasmassakin muutama vuosi sitten esitellyssä Limbus-sarjassa on sieniä ja kukkia mustavalkokuvissa, sieniasetelmia kuin kellumassa tyhjyydessä. On jonkinlainen jäkäläkasvi, tai kallioimarre tai vastaava, joka avaa ja sulkee ”lonkeroitaan” – niiden välistä paljastuu vuorotellen numero 3, helminauhaa, kolme sormusta ja avain. Video herättää paljon assosiaatioita, mutta en haluaisi tulkita sitä. Ensireaktio on vastenmielisyys hitaasti sulkeutuvaa ja avautuvaa kasvia kohtaan, se kun tuntuu nielevän kaiken sisäänsä.

Ja sitten on broadsheet-lehtijulkaisu, jonka saa ottaa eräästä huoneesta mukaansa. Se kertoo Collyerin erakkoveljeksistä, jotka keräsivät 1940-luvulla New Yorkissa tavaraa ympärilleen, muun muassa sanomalehtiä. Lehdessä on mustavalkokuvia täytetyistä linnuista ja kirjoista ja englanninkielisiä tekstejä veljesten kokemuksesta.

Saara Ekströmin näyttely on ennen kaikkea läsnäoloa, kysymys siitä miten taide näyttäytyy ja tulee lähelle. Hän kuvaa prosesseja ja muutoksia, sitä miten hitaasti puvuntakki valmistuu, maatumista, lahoamista, silmien räpäytyksiä.

Suuri osa teoksista on uudehkoja, tehty juuri tätä näyttelyä varten. Ekström on syntynyt Turussa vuonna 1965. Vanhempien teosten kuvia voi vilkaista hänen kotisivuiltaan.

Mainokset

Ei vähempää kuin maailma: Anselm Kiefer Göstassa

20151230_122102Mänttä on käymisen arvoinen näemmä jopa kahdesti vuodessa, vaikka tekeekin matkaan mutkan. Vielä joulun välipäivinä Suomen maisemakin (ks. yllä) on keskimäärin yhtä harmaa kuin saksalaisen Anselm Kieferin värimaailma. Kieferin näyttely ehdittiin Helsingin Sanomissa jo julistaa vuoden, ellei peräti vuosikymmenen taidetapaukseksi.

Vaikka suhtaudun mieluusti ylisanoihin varauksella, ei käy kieltäminen, että näyttely on vaikuttava. Serlachius-museo Göstaan on saatu lainaan teoksia taidekeräilijä Hans Grothen kokoelmasta. Grothe on ilmeisesti keskittynyt viime vuosina lähinnä Kieferin taiteen keräilyyn ja myynyt muut pois.

 20151230_123638

Kuten niin monissa muissa näyttelyissä aiemminkin, ensimmäinen huone tuntuu vielä hahmottomalta. Böömi meren rannalla -teos asettaa kyllä suuntaviivat (harmaa, kirjava, raskas, moniulotteinen, kerroksellinen), mutta ensimmäisten teosten luonne hahmottuu vasta käytäessä syvemmälle.

Ensimmäisestä huoneesta esiin nousee kuitenkin työ, joka kuvaa kuolleita tulppaaneja lyijytaustalla. Teoksen esittelytekstissä viitataan 1600-luvun Hollantiin, jossa tulppaaneilla oli suurta arvoa. En tietenkään voi olla muistamatta myös hollantilaisten asetelmamaalauksia, joissa kuolleet kukat pääsivät limittäin elävien kanssa.

Kuolleiden kukkien asetelmista ei enää ole pitkä matka Heikki Marilaan, jonka näyttelyn näin syyskuussa Wäinö Aaltosen museossa.

Lienee sattumaa, että Gösta-museon ravintolan seinässä on nyt Heikki Marilan maalaus, jonka hän maalasi sinne syyskuussa (se tosin esittää Mäntän karttaa). Marilan ja Kieferin maalikerroksissa ja uskontoviittauksissa on jotain samantapaista, olkoonkin, että toinen heistä käyttää reippaasti värejä ja toinen ei. Molempien teoksissa vaikuttaa monumentaalisuus, tunne hiljentymisestä isokokoisen teoksen edessä.

Kieferin teokset ovat suurikokoisia, öljyväri- ja emulsiokerrosten paksuus kovin painava. Kerroksista teoksiin tulee syvyyttä, jota ei valokuvista näe, ja siksi ne kannattaa katsoa henkilökohtaisesti.

Kieferin teoksissa toistuu lyijy, sen harmaa raskaus, joka pysäyttää paikoilleen mutta pitää myös koossa kaikkea muuta. Niissä toistuvat auringonkukat: aina kuolleet, joskus lyijyyn valetut. Niissä toistuu hiljaisuus. Katsellaan tähtikuvioita ja luetaan Raamatun tarinoita Jaakobista, Eesausta ja Baabelin tornista; pystytetään lyijystä kirjahyllyjä ja muistellaan holokaustia. Päätön Sapfo kannattelee lyijyistä kirjakasaa. On pyykkiä narulla ja täytetty joutsen. Baabelin tornistakaan ei tiedä onko se vasta rakenteilla vai jo hajoamassa, mutta olennaista on, että kaiken tulee sekoittua.

Anselm Kiefer ei pyri mihinkään sen vähempään kuin maailman hahmottamiseen, jos ei sentään sen selittämiseen. Hän haluaa näyttää sitä mitä tapahtuu maalla ja merellä, sitä kuinka kukat kuolevat, kuinka meri lainehtii ja vie mukanaan Suurta rahtia tai Böömiä kohti merta.

Ajatus siitä, että Böömi on meren rannalla (vaikka on oikeasti sisämaassa) viittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin (1926-1973) runoon, kuten myös muutamien muiden Kieferin teosten nimet (Bachmann puolestaan viitannee Böömin suhteen Shakespearen näytelmään, joka tunnetaan suomeksi nimellä Talvinen tarina. Böömi-runon voi lukea englanniksi täältä, suomennosta ei tietääkseni ole tehty.) ”Jos Böömi on yhä meren rannalla, uskon jälleen mereen”, kirjoittaa Bachmann. Böömi on valinta, mereen ja sitä myötä maahan uskominen on valinta. Valittava on myös se, että vaihtoehdot – minä tai joku muu – ovat samanarvoisia.

Sekä Bachmann että Kiefer haluavat uskoa kaltaisuuksiin, rinnastuksiin, tasa-arvotuksiin, siihen, että meillä on yksilöinä merkitystä vain suhteissa toisiimme ja maailmaan. Heidän tyylinsä on paikoitellen hieman vanhanaikaistakin: he viljelevät viittauksia muuhun taiteeseen, vaativat merkityskerrosten avautumisen pohjaksi tietoa ja tunnistusta. Viittauskohteet, kuten Raamattu tai Shakespeare, voivat toisaalta olla tuttuudessaan lähes turvallisia.

En aina ole syvällisen symboliikan ystävä, koska sellainen sortuu herkästi oletukseen siitä, että kaikki ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä samalla tavoin, että ammentamalla yhteisistä symboleista pääsemme kohti jotain totuutta. Sen vastapainoksi on hyvä olla myös paikallisuutta, painotusta nykyhetkeen ja asioiden merkityksiin itsessään. Mutta siitäkin huolimatta Kieferin maailmalle on paikkansa, se on niin kattava, että sitä ei voi olankohautuksella ohittaa.

Kiefer-näyttelyn voi nähdä Serlachius-museo Göstassa 24.4.2016 saakka.

20151230_125845

Yllättävää läsnäoloa: Heikki Marila Wäinö Aaltosen taidemuseossa

Kesä on lopuillaan, ja olen jättänyt kotikaupunkini Turun Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä käymisen viime tippaan. Se sopii kuitenkin hyvin jatkoksi muille käymilleni näyttelyille.

WAM:n kesänäyttely on turkulaisen Heikki Marilan  (s. 1966) Kukkia ja perkeleitä. Esillä on paljon tänä ja viime vuonna valmistuneita töitä. Juuri nyt on hyvä aika esitellä Marilan tuotantoa, sillä tuntuu kuin hän olisi lisännyt kierroksia. Noin 10 vuoden takaiset maalaukset, joissa pohditaan kaupunkeja, lähiöitä ja karttoja tai hieman uudemmat omakuvat eivät tunnu yhtä vaikuttavilta kuin uusimmat kukka- ja uskontoaiheiset maalaukset.

Vanhemmissa maalauksissa muun muassa Turun Varissuon ja Riihimäen kartta on maalattu öljyväreillä. Löytyy myös vuokra-asuntokerrostalo ja työvoimatoimiston odotuskäytävä, joita molempia peittävät isot mustat pallot.

Marilaa on pidetty jonkinlaisena ekspressionistina. Värien käyttö on kirjavaa ja abstraktius korkealla tasolla. On keltaista, vaaleanpunaista, kirkkaanvihreää, mustaa, punaista, paljon pikkutarkkaa syheröä. Pinta on keskeinen, paksujen öljyvärikerrosten rosoisuus, josta paikoitellen kiiltää valaistuskin. Marila tekee siveltimenvetojen ohella jonkinlaisia koukkauksia, pyöräytyksiä ja tiputuksia, panostaa tarkkaan harkittuun sotkemiseen.

20150830_151000

Marilasta kerrotaan, että hän oli ollut melko vähän tunnettu siihen saakka, kunnes hän voitti Carnegie Art Awardin vuonna 2011. Voiton toi kukka-aiheinen maalaussarja, joka ammentaa hollantilaisista 1600-luvun kukka-asetelmista. Kuten ehdin aiemminkin oppia, 1600-luvun asetelmat olivat usein statussymboleitakin, mutta nämä ovat jotain muuta. Ne vievät esikuviensa groteskiuden vähintään kolmanteen potenssiin. Kukat näyttävät kohta räjähtävän tai hajoavan silmissä, valuvat alaspäin tai kohoavat eri suuntiin. Niissä ei ole samaa tarkkuutta kuin esikuvissaan; keskeistä on viitteellisyys. Viittauspisteenä onkin ajatus Vanitas-asetelmasta, jossa kukkivia ja lakastuvia kukkia on kerätty yhteen, tarkoituksena muistuttaa kuolemasta.

Uskontoaiheisiin maalauksiin kuuluu 16 Martti Lutheria esittävän maalauksen sarja. Se perustuu muun muassa internetistä löytyneisiin Luther-kuviin, jotka kaikki puolestaan perustuvat yhteen Lucas Cranachin maalaukseen, joka Lutherista on säilynyt. Luther varioituu, näyttää viimeisessä maalauksessa melkein kuin pyöveliltä tummasävyisyydessään. Toisessa maalauksessa hän on kokonaan musta, vain kädessä oleva Raamattu erottuu. Sarjasta kirjoitetaan mielenkiintoisesti Pilkkuun asti -blogissa.

Uudehkossa sarjassa Jeesus riippuu ristillä ja valuu verta, jaloissaan kaksi mustaa lammasta. Toiseen, Raamatun vaiheita varsin abstraktilla tasolla esittelevään sarjaan kuuluu muun muassa näyttelyn parhaiten nimetty teos, Jumalan vitutus.

Tätä näyttelyä varten Marila on tänä keväänä maalannut valtavan alttarimaalausmaisen teoksen nimeltä Viimeinen tuomio. Ylhäällä Jeesus pikku enkeleineen jakaa oikeutta ja alhaalla valtaosan tilasta vievät helvetin lieskat. Helvetin alareunassa piileksii muun muassa natsisymboli. Museo-opas kertoo, että maalauksessa on mukana myös Mannerheim, hänen kasvonsa voi löytää sekä taivaasta että helvetistä. Marila on käsitellyt Mannerheim-aiheita aiemminkin, ilmeisesti jo 1990-luvulla, mutta niitä maalauksia ei ole nyt esillä.

Marilan aiheissa työvoimatoimiston ja vuokrakerrostalon kylmyys kohtaa helvettien lieskat. Siirtyessään kohti uskontoaiheita Marila on siirtynyt kerrostalojen konkreettisuudesta uskonnon abstraktioihin ja arjen turtumuksesta voimakkaisiin tunteisiin. Mutta teemat ovat samoja: kyse on alistamisesta ja alistumisesta, kärsimyksestä ja siitä kuinka olemme jonkin – systeemin tai jumalan – armoilla. Aivan riippumatta siitä uskooko jumalaan tai systeemiin, ne vaikuttavat arjessamme, uskonnollisista lähteistä kumpuavat teemat, aiheet ja asenteet, virastojen byrokraattiset arvaamattomuudet. Ja miten erilaista olisi uskoa jumalaan tai systeemiin?

20150830_150738

Monissa teoksissa, erityisesti Viimeisen tuomion kohdalla juuri monumentaalisuus vaikuttaa. Se luo tuntumaa jos ei hartaudesta, niin kuitenkin jonkin itseä suuremman läsnäolosta. Tuntuisi lattealta puhua taiteen läsnäolosta ja syvällisestä taiteen kokemisesta, mutta jotain tässä on. Se tuntuu yllättävältä, jopa hieman vanhanaikaiselta ja silti tuoreelta.

Kukkia ja perkeleitä Wäinö Aaltosen taidemuseossa (Itäinen rantakatu, Turku) vielä 6.9.2015 saakka. Monia teoksista voi katsoa taiteilijan omilla kotisivuilla ja jopa Instagramissa mutta parhaimmillaan ne ovat livenä.

Hedelmiä ja vihanneksia: Nykytaiteen äänekkäät elämät (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 1)

IMG_2731Berliinissä pääkohteeni on Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart. Se on valtava nykytaiteen museo aikoinaan liian pieneksi jääneellä entisellä rautatieasemalla. Tänä kesänä Hamburger Bahnhofissa on noin seitsemän eri näyttelyä.

Ensimmäinen niistä on ”A-Z: The Marzona Collection”, joka esittelee kolmen kuukauden välein vaihtuvan valikoiman käsitteellistä ja minimalistista taidetta museon kokoelmista. Ensimmäinen huone on nyt omistettu Ed Ruschalle ja erityisesti varhaisille töille 1960- ja 70-luvuilta. Videolla nimeltä Premium 1970-luvun mies tekee salaatista asetelmaa. Hän leikkaa kurkkua ja tomaattia, asettelee niitä siistin koristeellisesti – sängylle. En kerro enempää, mutta video on hämmentävä ja asettaa jälleen uuteen kulmaan ruoka-aiheiset asetelma-aiheet. Miehellä on hiljainen, salainen elämänsä.

Myös Joseph Beuysiä on museossa useampi työ. Hänen installaationsa ovat enimmäkseen suurikokoisia ja lannistavia pelkällä läsnäolollaan. Kiinnostavin on (jälleen) hedelmän sisältävä asetelma: Capri-Batterie vuodelta 1985, joka esittelee sitruunan ja keltaisen lampun lasisessa laatikossa. Teos on kuulemma ekologinen kannanotto siihen kuinka energia tulee luonnosta. Mutta sitruuna on oikea, ja se jos mikä on jännittävää. Sitruuna on kutsuvan värikäs, virkistävä jo pelkällä läsnäolollaan.

Ohjeen mukaan patteri eli sitruuna tulee vaihtaa 1000 tunnin välein. Useissa museoissa (teoksesta on olemassa useita kopioita) on siis henkilö, jonka toimenkuvaan kuuluu sitruunan vaihtaminen. Tai ehkä vuoro kiertää, sillä onhan ikävää, jos yksi henkilö joutuu aina hakemaan kaupasta sitruunan. Ainakin Hamburger Bahnhofissa sopivaa henkilökuntaa varmasti riittää, sillä saksalaisissa museoissa näyttää olevan aina poikkeuksellisen runsaasti museovahtimestareita paikalla, joskus jopa enemmän kuin muita kävijöitä.

Kokoelmanäyttelyiden hämmentävimpiä töitä on Matthew Barneyn Cremaster 1 vuodelta 1995. Siihen sisältyy kaksi kuvaa naisesta oudossa asennossa valkoisten pehmusteiden välissä. Hänellä on kädessään viinirypäleitä. Toisella seinällä on kuva naisesta tanssijamuodostelman keskellä suurella urheilukentällä, ja pääkohteena video, jossa naisen liikkeitä seurataan. Ollaan ilmalaivassa, nainen on pöytäliinan alla, ja pöydän ympärillä ikkunoista ulos katselevat lentoemännät. Itse asiassa ilmalaivoja on kaksi, eron tietää siitä, että pöydillä on erivärisiä viinirypäleitä. Nainen vetää rypäleitä pöydässä olevan aukon läpi. Kuuluu yksinkertaista musiikkia, koreografia kentällä etenee. En pysty katsomaan videota kokonaisuudessaan, se on ilmeisesti pitkäkin, joten kokonaisuus jää hahmottumatta.

Jollain tapaa kyse on hiljaisuudesta, ilmalaivan vaimeasta kohinasta, ja liikkeen muuttumisesta liikkeeksi. Video on rauhoittava, lähes meditatiivinen. Teoksesta voisi katsoa videokeskustelun Ubuwebistä (erinomainen sivusto esim. käsitetaiteesta kiinnostuneille), mutta toistaiseksi haluan muistaa siitä vain kokonaisvaltaisen hämmennyksen kokemuksen, sen kuinka haluaisin nauraa mutta en voi.

Warhol

Hämmennyksen kokemus: siihen ei pysty esimerkiksi Andy Warhol, jolta samassa kerroksessa on useita teoksia. Esillä on muun muassa varhaisteoksia, yksinkertaisia piirroksia, joissa värit sentään ovat yhtä kirkkaita kuin myöhemmin. Warholin teokset ovat tyypillisimmillään typerryttäviä, lähes täyttä pintaa, mikä on tietysti tarkoitus. Kirkkaat värit ja selkeys ovat kyllä puoleensavetäviä.

En myöskään ole ratkaissut kysymystä siitä miksi juuri viinirypäleitä, halki satojen vuosien, Frans Snydersin 1600-luvulta Matthew Barneyn 1900-luvun lopulle.  Kokemukseni Hamburger Bahnhofin kokoelmista on ennen kaikkea kokemus hämmennyksestä. Osittain se johtuu runsaudesta – museo on niin laaja, että aina on kiire seuraavaan huoneeseen.

Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart collections, West Wing.

A-Z. The Marzona Collection #6/9 PQR, 26.5.-30.8.2015. Warhol ja Barney ovat luultavasti esillä pysyvämmin.

Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Still life ja lifestyle: Berliini ja eurooppalaiset vanhat mestarit

Seuraava taidematkakohde on Berliini. Koska meille tulee yllätyksenä, että Neue Nationalgalerie on suljettu, päädymme läheiseen Gemäldegaleriehin. Se on kai jonkinlainen kompromissi. Museossa on esillä eurooppalaista maalaustaidetta 1200-1700-luvuilta. On myönnettävä, että en ole siitä erityisen kiinnostunut, koska olen nähnyt Jeesus- ja tärkeä renessanssihenkilö -maalauksia runsaasti jo esimerkiksi Lontoon ja Pariisin museoissa.

IMG_2656

Alussa jaksamme pohtia tarinoita maalausten takana. Mietimme miten Frans Snydersin Stilleben mit Hummer und Früchten -asetelma on saatu toteutettua, mikäli se on maalattu mallista: ehkä hummeri on ollut syytä keittää, että se ei alkaisi haista maalaustyön kestäessä? Kana ainakin näyttää raa’alta. Lisäksi siinä on viinirypäleitä ja kissa. (Taulun voi katsoa tämän artikkelin lopusta.)

Ruoka-aiheet olivat 1600-luvun maalaustaiteessa varsin suosittuja eritoten Hollannissa, Googlekin löytää useita uhkaavan tummasävyisiä asetelmia, joissa hummeri ja hedelmät ovat groteskilla tavalla esillä. Erityisesti maalaukset joissa esiintyi eksoottisia ruokia olivat usein statussymboleita, jotka viittasivat ulkomailta tuotuihin rikkauksiin, kuten Nicola Krantz kertoo. Maalausten tarkkuus on tietysti ihailtavaa, se tarkkuus, jonka valokuvan keksiminen on tehnyt suorastaan vähäarvoiseksi. Nykyajan asetelmiakin tekevät ruokalehtien kuvausjärjestelijät ja mainossuunnittelijat (jopa Instagram-amatöörit), mutta tarkoitus on ehkä osittain samantapainen: viitata yltäkylläisyyteen ja herättää ruokahalua, kaipuuta johonkin toisaalle, huolella rakennettuihin pöytiin, jossa tarjolla on kaikki tämä ja vielä jotain muuta, se lifestyle, josta ruokalehti kertoo.

Vanhojen taiteilijoiden teokset kertovat paljon ajastaan ja jälki on taidokasta, mutta yksittäisiä teoksia en jää katsomaan kovin pitkäksi aikaa. Tällaisissa museoissa maalauksia tapaa olla turhan paljon, jotta niille voisi suoda niiden kaipaamaa Krantzin artikkelin kaltaista historiallista pohdintaa ja perehtymistä.

Lukuisten vanhojen maalausten keskellä on Hanns Kunitzbergerin (s. 1955) teos ”Anfang 2015 Später”, joka on kaksi pientä valkoista neliönmuotoista kangaspohjaa. Sen formaatti on sama kuin jollain vanhalla teoksella, mutta kokemus eri. Rinnastus tuntuu tavoittavan sen mikä ero ehkä on taiteen katsomisella ja kohtaamisella, perehtymisellä ja kokemisella. Kunitzbergerin voi ohittaa yhtä lailla kuin ohitan suuren osan noin 1500:sta esillä olevasta maalauksesta, mutta se on samassa koettu, tunnistan sen.

Tarvitsenko taidetta, jotta voin toisaalta katsoa ruokalehtien hiljaisia elämiä, niitäkin joita minulla ei ole, syödä nopeaksi päivälliseksi jotain pakastimesta ja kokea tämän kaiken niin kuin tunnistaisin mitä on tapahtunut?

———

IMG_2657Vuonna 1998 avattu Gemäldegalerie on tyylikäs: suuressa rakennuksessa on monia pieniä näyttelyhuoneita, joiden keskellä on avara sali. Reunoilla voi istua ja katsella valon osumista kattoikkunoiden läpi lattiaan ja Walter de Marian (1935-2013) lähdeveistokseen. Miinusta siitä, että taulujen nimet kerrotaan pelkästään saksaksi ja muutakin teksti-informaatiota on niukalti tarjolla.

Gemäldegalerie: Matthäikirchplatz, 10785 Berlin – U-Bahn Potsdamer Platz