Kesänäyttelykierros 6: Fiskars

Sitten on vielä Fiskarsin Kuparipajan kesänäyttely, joka kulkee nimellä Kasvu. Näyttelyn järjestäjänä on Fiskarsin muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma. Näyttelyn lähtökohtana onkin juuri muotoilu, mutta siitä päästään muuallekin. Alussa nähdään suorastaan perinteistä  muotoilua: erikoinen peili, kaappi, lapsen sänky, lamppuharja eli harjasta tehty lamppu.

IMG-20160807-WA0005

Yhtenä vetonaulana on lasitaiteilija Camilla Mobergin lasiveistos, joka on toteutettu maahanmuuttajien kanssa tehdyn monikulttuurisen projektin pohjalta. En ole varma mistä siitä tavoittaisin monikulttuurisuuden tai idean kotia Suomesta etsivistä ihmisistä. Mutta teoksen kaari on kaunis, se johtaa paikasta toiseen tai edestakaisin. Ehkä se on jokin värikäs silta.  Tuula Penttilän viulunkieliteoksessakin portaat johtavat ylös tai alas.  Marit Roland on tehnyt installaation paperista, joka sekin on kaunis.

Vuoden 2015 nuorelta taiteilijalta Ville Anderssonilta esillä on valokuvateos, jossa nähdään muoto, liike ja syvyys samassa kuvassa. Viitteellinen teos sopii hyvin linkiksi muotoilusta muuhun taiteeseen.

Anna Ulff on muotoillut hiuksista astioita ja asettanut ne pöydälle. Tällä kesänäyttelykierroksella olen kohdannut usein hiuksia, niitä oli käyttänyt ainakin Noora Schroderus Mäntässä, taisi olla joku muukin, jonka olen jo unohtanut. Materiaalina hius tuntuu omituisen vastenmieliseltä, vaikka useimmilla ne ovat mukana kaiken aikaa. Entä hius ruokapöydässä: muistan edelleen kollektiivisen kuvotuksemme 20 vuotta sitten, kun yläasteen kouluruokailussa joku löysi kanaviillokista hiustupon. Ulffin teos tavoittelee jonkinlaista muotoilun arkisen kauneuden ja vastenmielisyyden orgaanista yhteyttä.

Ron Nordström on tehnyt identiteettiprojektin, johon kuuluu Instagram-kuva omasta itsestä joka päivä. Näyttelyssä teosta esitetään 12 näytöllä, joilla kuvat vaihtuvat. Idea sinänsä ei ole uusi, tällaisia projekteja nousee nykyään esiin jopa iltapäivälehdissä (”Mies otti kuvan itsestään vuoden ajan joka päivä – katso hämmästyttävät kuvat”). Ja toisaalta tekijän arkea dokumentoivia projekteja on tehty paljonkin, äkkiseltään tulee mieleen ainakin Bernadette Mayerin Memory. Nordströmin kuvat ovat toki hupaisia, hän on pukeutunut milloin sadetakkiin ja milloin sotkenut naamansa jollakin. Toisin kuin iltapäivälehtiuutisoitavassa projektissa, näyttelyssä teoksesta ei välity niinkään muutos kuin erilaiset tavat olla itsensä kanssa, se kuinka ehkä itseään kestää paremmin, jos pyrkii tekemään itsestään kepeästi jotain erilaista joka päivä.

IMG_20160807_125315

Eräs kiinnostavimmista on Sami Salomaan Oppilas, suurikokoinen puusta tehty ihmishahmo, jossa näkyy liike. Taaksepäin taipuva vartalo toimii kevyesti kuin joogassa, toisaalta takamus painuu raskaasti alaspäin. Hahmon mittasuhteet ovat oudot, sen rosoisuus on koskettavaa.

Kasvu-näyttelystä mieleen jääkin ennen kaikkea liike, suuntaan tai toiseen aukeava, kohoava ja kulkeva eteneminen kohti jotakin, harvoin jostain poispäin, usein päämäärättömästi. Kaikki teokset eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai oivaltavia, mutta kokonaisuus liikuttaa.

Kasvu-näyttely Fiskarsissa 25.9.2016 saakka. Fiskars on hyvä kohde kesäpäivän viettoon muutenkin. Testasimme myös Ravintola Kuparipajan lounasbuffetin, joka oli erinomainen, joskaan ei lounaaksi kovin edullinen. 

Mainokset

Sisä- ja ulkopuolella: Ville Andersson Ars Novassa

20150919_144640

Aboa Vetus ja Ars Nova -museon syksyn ensimmäinen näyttely on vuoden nuori taiteilija Ville Andersson (s. 1986).

Alussa petyn. Huoneen seinillä on tuskin havaittavia utuun ja usvaan hukkuvia naishahmoja, tietenkin alasti, ja pääosassa hiukset. Andersson tekee työtä esimerkiksi muste- ja lyijykynällä, hänen värimaailmansa on harmaansävyinen ja mustavalkoinen. Tätäkö tämä on? En aina jaksa ymmärtää miestaiteilijoiden jatkuvaa tarvetta kuvata alastomia naisia, vaikka usein nykyään sellainen kuvaus toki myös suhteutuu perinteisiin, kommentoi aiempaa – mutta helposti juuri siksi tuntuu myös tusinatavaralta, eleeltä jonka merkitys on hukkunut matkalla. Onneksi seuraavassa huoneessa päästään naisia lähemmäs, kasvokuviin.

Toisen huoneen naiset ovat kuin menneiltä ajoilta, eräästä mieleen tulee usein nähty kuva Virginia Woolfista.* Vaikka kuva on erilainen, siinä on samaa herkkyyttä ja toisaalta määrätietoisuutta. Anderssonin teoksissa keskeistä ovat myös nimet,  englanninkieliset teosnimet ja sarja, johon teos kuuluu: State of Mind sarjasta Häiritty hiljaisuus, White Nights. Ne kommentoivat teosta tai asettavat siihen tulokulman. Hieman hankalasti teosten nimiä ei ole sijoitettu suoraan teoksen viereen, vaan teokset on numeroitu, ja joka huoneesta löytyy lappu, jossa on lueteltu kaikki huoneen kuvat.

Anderssonin teosten idea ja tunnelma alkavat avautua mentäessä syvemmälle Ars Novan huoneisiin, enkä ole enää pettynyt. Andersson yhdistää maalausta, piirrosta ja valokuvaa; harmaa, musta ja valkoinenkin alkavat kiinnittää huomiota. Virginia Woolfista muistuttaa etäisesti myös erään teoksen nimi, Waves II. Siinä naisesta näkyvät vain silmät, kasvoja ympäröivät aaltoilevat hiukset, jotka vain silmät paljastaessaan muistuttavat hunnutetuista naisista. Samaa tuntumaa on muutamissa muissa teoksissa, joissa epämääräisiä hahmoja on kiedottu kankaisiin. Introspection-teoksessa rennosti rypytetyn kankaan alta näkyvät vain jalat ja jalusta, jolla hahmo seisoo kuin muinainen kreikkalainen patsas, nekin alastomat, joita peittää vain kangas – mutta Anderssonilla kangasta on enemmän, siihen uppoutuu ja kietoutuu lähes kokonaan. On siirrytty introspektioon, sisäänpäin, tarkastelemaan sitä mikä näkyy kun muun jättää ulkopuolelle. Ehkä kangas suojelee, siihen voi piiloutua, tai ehkä se on vastentahtoinen kuori. Mikään tästä ei ole aivan selvää.

20150919_143722

Anderssonin teoksissa olennaista on juuri sisä- ja ulkopuoli: se mitä on tässä ja mikä näkyy päällepäin tai itselle, ja se mitä on jossain muualla, itsen ulkopuolella tai vain toisella puolella. Selkeimmin tällainen ele konkretisoituu kahdessa vastakkaisille seinille sijoitetussa teoksessa, joissa on piirretty puukasvustoa rinkulan muotoon. Keskellä on aukko, joka johtaa jonnekin. Toinen teoksista on nimeltään There’s a crack in everything ja toinen That’s how the light gets in* (sarjasta Kuten aina vetäydyn musiikkiin, 2015). Epäselväksi jää tuleeko valo toiselta puolelta katsojaa kohti vai meneekö hänen luotaan toiselle puolelle.

20150919_142730Vielä on mainittava teos nimeltä Passage, jossa katsojaan selin oleva (mies?)hahmo leijuu ilmassa tai asettuu polvilleen ehkä näkymättömälle alttarille. Teos on akryylille pohjustettu pigmenttimustevedos. On synkkää, mutta miestä ympäröi valo. Mihin hän on siirtymässä? Valo tulee kattovalaisimesta, mutta myös teoksesta itsestään, ei siitäkään tiedä onko se sisällä vai ulkona.

Anderssonin teoksissa sliipatulta ja neutraalin siistiltä näyttävän pinnan alta nousee esiin kokemus, lukeminen ja tunne. Kyse on vastavuoroisuudesta, jonkin toisen ja itsen ulkopuolisen tavoittamisesta, sen luo kurottamisesta tai sen vetämisestä kohti itseä. On tärkeää, että suunta ei ole selvä.

Ville Andersson Ars Novassa 1.11.2015 saakka. Tännekin pääsee museokortilla.

Museon toisessa kerroksessa on esillä myös Sanna Vainionpään värikäs Black Rainbow -teos ja Värikerros-kokoelmanäyttely.

Anderssonin kotisivut

*Tosin teoksen nimi, Behind closed eyes is where the real horror begins, viitannee Lars von Trieriin, jonka tuotantoa puolestaan tunnen huonosti. Vaikka Anderssonin kerrotaan usein ammentavan aiheita myös kirjallisuudesta, Woolf on nimenomaan oma assosiaationi, joka vie teosta toiseen suuntaan kuin mihin Trierin väkivalta viittaisi.

*Näiden teosten nimet puolestaan viittaavat Leonard Cohenin Anthem-kappaleeseen, seikka jota en myöskään olisi tunnistanut, vaikka fraasien jonkinlaisen tunnettuuden voi aavistaa.