Kesänäyttelykierros: Pori

Museoblogin kesänäyttelykierroksella suunnataan ensiksi Poriin. Porista löytyi jazz-viikolla runsaasti ohjelmaa, mutta taidekierrokselle se ei ehkä ollut paras mahdollinen hetki. Poriginal-galleriakin oli varattu muusikoiden lounge-tilaksi. Rantakadun varrella voi toki poiketa Porin taidemuseoon, jossa on edelleen mahdollisuus käydä Eggert Péturssonin näyttelyssä. Itse kävin siellä jo keväällä ja kirjoitinkin vierailusta.

Jazz-kadun edestakaisin kävelyn ja paikallisen ilmaisjazzin kuuntelun lisäksi ehdimme lopulta Porissa lähinnä P-gallerian My Little Pori -myyntinäyttelyyn, jossa oli pieniä värikkäitä Pori-aiheisia teoksia sekä toiseen jazzien ajaksi pystyyn pistettyyn pop up -myyntinäyttelyyn. Näistä huomaa, että Porin taidetarjonta keskittyi jazzien aikana kulttuurituristien palvelemiseen, My Little Pori -näyttelyssä teemana oli nimenomaan matkamuistoleikittely. Mitään sen syvällisempää ideaa en saanut matkaani, vaikka esineet ihan hauskoja olivatkin.

Eräs kiinnostavan kuuloinen gallerianäyttely olisi sijainnut Itsenäisyydenkadulla 3 h+k -galleriassa. Second coming -näyttelyssä olisi nähnyt muun muassa Saara Ekströmiä ja Anssi Kasitonnia. Emme ehtineet sinne ajoissa, sillä bongasimme näyttelyn vasta toisen gallerian ovimainoksesta hieman ennen sulkemisaikaa. Muut aiheesta kiinnostuneet ehtivät sinne vielä, jos menevät 21.7. mennessä. Mutta toisaalta Ekströmiä näin keväällä Turussa, ja Anssi Kasitonnilla tuntuu olevan lusikkansa sopassa monessa paikassa tänä kesänä: tietenkin Mäntän kuvataideviikoilla ja myös taidekeskus Purnun kesänäyttelyssä Orivedellä.

Muutoin Pori on sentään kesävieraalle leppoisa kohde varmasti myös jazzien ulkopuolella. Allekirjoittaneelle pikkukaupunkilaiselle Pori oli lapsuuden suurkaupunki, jonne mentiin ostoksille ja syömään sammakkoleivos Sarpin kahvilaan. Jos oikein kuvitteli, ostoskeskus BePopkin oli vähän kuin suurkaupungista.

Muualla päin Poria saattaa nähdä nyt esimerkiksi Jaakko Niemelän laivanrakennuksesta inspiraationsa saaneen ison teoksen.

Kukkia ja puuta: Eggert Pétursson, Ai Weiwei

Kävin Porin taidemuseossa jo pääsiäisenä. Siellä yhäkin esillä oleva näyttely oli islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956). Hän maalaa kukkatauluja. Se ei kuulosta lähtökohtaisesti kovinkaan kiinnostavalta, mutta lähestymistapa on moderni.

Nähdään kanervia, kissankelloja, ehkä maksaruohoa, paljon sellaisia kasveja joita allekirjoittanut ei laisinkaan tunnista, sillä minun nuoruudessani ei kasvioita kerätty. Tunturiunikko, pohjanhorsma, suohorsma. Islannin kasvisto on rikasta ja vaihtelevaa. Eräässä teoksessa on kuulemma yli 70 kasvilajia. Pintaa tekisi mieli koskettaa ja tunnustella, on valoa ja varjoa, syvyysvaikutelmaa, vaikka ilmeisesti teosten pinta on melko tasainen. Ei ihme, että lähes joka taulun vieressä on koskeminen kielletty -merkintä.

 

Äänioppaan mukaan varhaiset työt 1990-luvulta ovat kuin tapettia toistossaan. Myöhemmin kuviot hajoavat, muuttuvat monipuolisemmiksi. Taulujen tarkkuudessa on jotain groteskiakin, hieman samaan tapaan kuin 1600-luvun asetelmamaalauksissa tai Heikki Marilan valuvissa kukkatauluissa. Pétursson ei kuitenkaan pyri hajottamaan kukkia, vaan asettaa luonnon kuin suurennuslasin alle. Hän tavoittelee kokonaista spektriä pikkusievyydestä komeaan hämmennykseen.

Kukat ovat selvästi Péturssonin elämäntyö. Vuonna 1983 hän kuvitti islantilaisen kasvioppaan. Se on museossa näytillä, samoin kuin hänen kahdeksanvuotiaana piirtämänsä kukkatutkielmat.

Museossa on nyt esillä myös Itä-Aasian videoikkuna -projektin viimeinen osa. Projekti alkoi jo vuonna 2013, muistan nähneeni yhden aiemman osan. Kyse on kaupungistumisesta, se koetaan videoteosten läpi hämärissä huoneissa, mustilla ja turkooseilla seinillä, on hälyisää ja silti museonhiljaista. Taiteilijat ovat Ai Weiwei, Chim Pom, Ham Yan Ah, Hayakawa Yumiko, Hung Keung, Kato Tsubasa, Man Phoebe, Miyanaga Akira, Okin Collective ja Wu Mali. Näyttelyn tiedotteen mukaan taiteilijoiden teokset ovat ”vastausta Henri Lefebvren (1996: 173) vaatimukseen taiteesta, joka ei palvelisi kaupunkia koristelemalla kaupunkitilaa taideteoksilla vaan josta muodostuisi ’sekä praxis että poesis yhteiskunnallisessa mittakaavassa: kaupungissa asumisen taito taideteoksena'”.

Kyse on siis arjesta, josta Lefebvrekin on paljon kirjoittanut, siitä miten sitä voitaisiin kuvata tavalla, joka todentaa ja todellistaa. Arkeen osallistuva taide ei ole kukkataulu seinällä.

Valikoiman kiinnostavin on ehkä Ai Weiwein video nimeltä Beijing (2003), 150 tuntia kuvaa kaupungin kaduilta. Video näytetään isolla kankaalla, sen edessä on kaksi säkkituolia, joille voisi jäädä istumaan. Katson videota ehkä vain pari minuuttia, mutta on selvää, että sellainen on kokemus taiteeseen uppoamisesta. Video tuntuu myös kiinnostavammalta kuin HAM:in (Helsingin taidemuseon) talvinen Ai Weiwei -näyttely, jonka kävin myös katsomassa tammikuussa, mutta josta en tullut kirjoittaneeksi. Näyttelyssä Ai Weiwei oli puurakennelmineen mahtipontinen ja raskas, hieman teennäinen ja teetettykin, vaikka ajatusta teoksissa ja niiden taustalla toki oli.

 

En aina kyennyt hahmottamaan missä määrin puurakennelmat (tehdyt ja teetetyt, tai vanhoista antiikkiesineistä muunnellut) kannattelivat ja lunastivat ajatuksensa. Taustatarinat, joita teosten infokylteissä kerrotaan, ovat vaikuttavia, mutta puurakennelmat jäävät niistä etäälle, vaikka ovatkin usein vaikuttavia pelkässä valtavuudessaan. Ai Weiwein tuotanto ei ole käsitetaidetta samalla tavalla kuin sellaiset käsitetaiteelliset teokset, jotka kannattelevat ajatustaan tai käsitettään kuin höyhentä lämpöä huokuvan patterin yllä, kevyesti mutta varmasti, siten että liike ja yhteys säilyvät. Teokset joita Helsingissä nähtiin olivat raskaita ja massiivisia. Ja toisaalta on niin, että Ai Weiweissä keskeisintä on sittenkin kokonaisuus, se miten hän tekee elämästään ja toiminnastaan jonkinlaisen kantaaottavan performanssin, pikemminkin kuin yksittäiset teokset.

Mutta Beijing-videolla hän on dynaaminen, raskaus jää syrjään ja jäljellä on maailman tarkasteleminen sellaisena kuin se jonain hetkenä on.

Sama pätee lopulta Péturssoniin: hän tarkastelee maailmaa, ottamatta sen enempää kantaa siihen millainen sen tulisi olla.

Lopuksi vielä erityismaininta Porin taidemuseolle: iso seinäkkeillä jaettu halli on tilana hieno, taiteenkin kannalta ilmavampi ja miellyttävämpi kuin täyteen ahdetut pienet huoneet (kuten esimerkiksi Ateneumin Rodin-näyttelyssä näytti olevan – vaikka tietysti jokaisen museon on pelattava sillä tilalla mitä käytettävissä on). Pétursson-näyttelyssä oli myös nykyaikainen ääniopastussysteemi.

Eggert Pétursson ja Itä-Aasian videoikkuna Porin taidemuseossa 28.8.2016 saakka. Museokortilla pääsee.

Stasi ja supersankarit: Daniel & Geo Fuchs Porin taidemuseossa

Porin taidemuseossa on nyt saksalaislähtöisen taiteilijapariskunnan Daniel & Geo Fuchsin kolme valokuvanäyttelyä: Toygiants, Forces & Explosions ja Stasi: secret rooms. Kaksi ensimmäistä ovat esillä 17.1.2016 saakka, Stasi-näyttely ilmeisesti vain 13.9.2015 saakka. Ratkaisu tuntuu erikoiselta, koska näyttelyt pelaavat hyvin yhteen. Valokuvasarjat on tietysti suunniteltu erillisiksi näyttelyiksi, mutta en usko, että olisin saanut näyttelyistä paljoakaan irti ilman viimeisenä läpi käymiäni Stasi-kuvia. Sen tunnelma antoi kahdelle ensimmäisellekin enemmän syvyyttä.

Toygiants-näyttely on valokuvia muovisista supersankarihahmoista, leluista, jotka sekoittuvat oikeisiin ihmisiin. Sylvester Stallone, Andy Warhol ja George W. Bush ovat muovinukkeja siinä missä Batman tai manga-hahmot. En juurikaan tunne supersankarikuvastoa, myönnän pitäväni sitä pitkästyttävänä. Mutta suurina armeijamaisina ryhminä muovilelut sopivat hyvin vieressä olevan sota- ja armeijakuvastoa kuvaavan Forces & Explosions -näyttelyn kanssa.

Muovinuket voi melkein kuvitella tönöttämään sotilaiden kanssa metsään, jonka läpi valo siivilöityy kauniisti. Forces & Explosions -näyttelyn ideana on yhdistää yllättävää taustakuvastoa sodan räjähdyksiin, konekiväärien kanssa seisoviin sotilaisiin tai helikopteriarmeijaan. Mukana on myös videokuvaa. Kiinnostavimpia ovat koristeellisiin vanhoihin kehyksiin laitetut sotavalokuvat: Monet’n heinäsuovan tai isoäitini nypläämän pitsiliinakuvion voisi laittaa samoihin kehyksiin. Fuchsien taidetta on pidetty käsitteellisenäkin, oleellisinta liekin pelkkä idea, se että näkee tämän kehystyksen tai viihteen ja todellisuuden sekoittumisen. Ja niin, siinäkö kaikki.

Stasi-näyttelyä varten Fuchsin pariskunta tutustui arkistoihin ja rakennuksiin  Itä-Saksassa. Ideana oli ottaa valokuva aina samasta kulmasta, jolloin sama pysähtyneen läsnäolon vaikutelma toistuu. Stasin huoneissa on menneiden vuosikymmenten karuja huonekaluja, kaikki vaikuttaisi olevan kuten silloin. Näyttelyn taustalla soi jokin omituinen surina, joka kuuluu museon muihinkin huoneisiin.

Kahden ensimmäisen näyttelyn muovinukkien armeijat ja konekiväärimiehet ovat valmiita hyökkäykseen, kuvat yrittävät kai kertoa siitä mitä tapahtuu nyt. George W. Bush muovinukkena näyttää viattomalta, kuten helikopteriarmeijan taustalla sininen taivas. Stasi-kuvissa puolestaan on outo keskeneräisyyden tunnelma. Ne ovat pysähtyneitä, lopullisia, mutta taustalle on tietenkin pakko ajatella sitä mitä Stasi teki. Vankilan portaikko tai jonkun virkamiehen (yhden tuhansista) työhuone kertovat siitä mitä jää jäljelle siitä mitä tapahtuu nyt. Se tuntuu uhkaavammalta kuin räjähdykset tai supersankariarmeija, vaikka näyttelyiden rinnastus tuntuu muistuttavan juuri, että tämä kaikki on samalla tasolla. Vai onko sellainen ajatus vaarallista relativismia, jo tapahtuneen tai nyt tapahtuvan normalisointia? En tiedä.