Taiteen ja musiikin kootut tauot (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 5)

Hamburger Bahnhofin hallimaisessa lisäosassa Rieck-Hallenissa esiteltävä Dieter Roth (1930-1998) on minulle entuudestaan tuntematon. Roth oli sveitsiläinen taiteilija, joka halusi nuorena olla muusikko.  Hänen töidensä lisäksi näyttelyssä on musiikkiaiheisia teoksia muutamilta muiltakin taiteilijoilta.

Rothin Quadrupelkonzert-ääniteos kuulostaa lähestulkoon juna-asemalta, mikä onkin tässä museossa sopivaa. Muutoin hänen teoksensa sisältävät kaiuttimia, vanhoja kasettisoittimia ja muita laitteita joiden sisukset näkyvät, valtavan kokoelman tyhjiä pulloja ja kaikenlaista sälää, maalilla sotkettuja tavaroita ja outoja ääniä. Suurteos Garden Sculptureen kuuluu puisia rakennelmia ja jostain vesistöstä kerätyllä likaisella vedellä täytettyjä lasipurkkeja.

Eräässä huoneessa pianosta kuuluu yksi nuotti kerrallaan, välissä on pitkiä taukoja, ehkä jopa minuutti. Seinät on tapetoitu nuoteilla, niistäkin sävel kerrallaan eteneminen näkyy. Rodney Grahamin teos on yksinkertaisen oivaltava. Luulen silti, että musiikkiaiheisesta näyttelystä saisivat enemmän irti musiikkiin, erityisesti sen tekniikkaan ja toisaalta teknologiaan, itseäni enemmän perehtyneet.

Pimeässä videohuoneessa tapaamme naisen, joka on ehkä muusikko, koska Annika Kahrsin videoteos huvittaa häntä suuresti. Hän haluaa kertoa meillekin mitä siinä tapahtuu: jousikvartetti soittaa Beethovenin Jousikvartettoa C-mollissa (nro 4 op. 18). He vaihtavat paikkoja siten, että jokainen saa vuorollaan soittaa kaikkia soittimia. Ammattilaisista tulee hetkessä harrastelijoita, lopputulos kuulostaa tietysti kömpelösti soitetulta, kunnes soittajat lopulta pääsevät omille paikoilleen.

Naisesta Kahrsin teos on valloittava, hänen naurunsa on tarttuvaa ja läsnäolonsa todistaa siitä mikä vaikutus taiteen jakamisella on. Jos olisin katsonut videota yksin, olisin ehkä ohittanut sen nopeasti ja jatkanut eteenpäin. Tässä vaiheessa olemme olleet museossa jo useita tunteja ja kiire alkaa tuntua jaloissa ja mielessä. Aina en ajattele teoksia vaan sitä paljonko vielä on nähtävä, sitä mihin museo päättyy. Mutta jään hieman pidemmäksi aikaa ennen kaikkea kohteliaisuudesta. Kohteliaisuus ei kohdistu taideteokseen, vaan tähän tuntemattomaan naiseen. Jakaminen pakottaa minut todella katsomaan videota, ja naurahdan sille itsekin. Näinkin perspektiivin vaihtaminen toimii.

Pitkä Rieck-Hallen päättyy Bruce Naumanin pimeään ja kuumaan huoneeseen, jossa humisee oudosti: se on teos nimeltä Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care. Vuonna 1984 valmistunut teos on pysyvästi esillä museossa. Huoneessa on heikosti valoa ja jonkinlainen käytävärakennelma. Se on kokemisen arvoinen pääteasema ja toisaalta huvittava antikliimaksi. Lämpimässä ja pimeässä huoneessa tuntuu turvalliselta olla, varsinkin pitkän Roth-näyttelyn ja sen kirkkaasti valaistujen huoneiden jälkeen. Huone ei ehkä välitä, mutta se on läsnä ja jättää museokävijän rauhaan.

Bruce Naumanin jälkeen takaisin päärakennukseen pääsee pitkää käytävää pitkin. Viivymme Hamburger Bahnhofissa viitisen tuntia, sulkemisaikaan saakka. Tässäkään ajassa ei ehdi katsoa kaikkea. Väliin jää esimerkiksi Elaine Sturtevantin piirustusten näyttely. Jos käyt Hamburger Bahnhofissa, suosittelen varaamaan runsaasti aikaa.

And Away with the Minutes: Dieter Roth und die Musik 14.3.-16.8.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Advertisement

Liikkeen tuntu: Michael Beutler ja Moby Dick (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 4)

Berliiniläistaiteilija Michael Beutlerin (s. 1976) Moby Dick -näyttelyssä Hamburger Bahnhofin valtava asemahalli on muunnettu jonkinlaiseksi työpajaksi, joka on täynnä keskeneräisen näköisiä materiaaleja, puuta, puunpalasia, keppejä, kehikoita, erivärisiä ohuita papereita.

Näyttely on suunniteltu juuri tähän tilaan. Kaarevat rakennelmat muistuttavat Hamburger Bahnhofin arkkitehtuurista. Keskellä on valtava valkoinen rakennelma, joka on rakennettu hauraasta paperista, ehkä valaisimissa käytettävästä riisipaperista ja ohuesta kehikosta. Rakennelma pyörii, joten kun istuu sen keskellä olevassa puisessa karusellia muistuttavassa istuinrakennelmassa, saattaa tuntea liikkeen, vaikka tuolit eivät liiku mihinkään.

Tila ilmeisesti  kehittyy ja rakentuu näyttelyn kestäessä, kun Beutler käy tekemässä muutoksia, ja osaltaan kävijätkin muuttavat tilaa. Paikalla on melko paljon ihmisiä, he tuntuvat viihtyvän, istuvat papereista koottujen paalien päällä ja hengähtävät. Kyse on arkkitehtuurista, museosta tilana, vuorovaikutuksesta tilan kanssa. Ja kyllä: se on juurikin tila, jossa on yksinkertaisesti kiinnostavaa olla.

Museoseurani pohtii, että jotain tällaista pitäisi saada esimerkiksi Porin taidemuseoon. Olisihan siellä iso halli, jonne pystyttää erilaisia rakennelmia ja kasata materiaaleja. Beutlerin töitä onkin toistaiseksi ollut esillä lähinnä Saksassa.

Michael Beutler: Moby Dick, 17.4.-6.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Kokeellista koulutusta: Black Mountain College (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 3)

Hamburger Bahnhofin Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957 -näyttely esittelee North Carolinassa Yhdysvalloissa toimineen Black Mountain Collegen toimintaa. Collegen perusti joukko ihmisiä, jotka halusivat kokeilla edistyksellisiä opetusmetodeja, ja se vaikutti osaltaan taiteiden kehitykseen. Koulun idea oli varsin demokraattinen ja yhteisöllinen, collegen rakennuksiakin rakensivat opiskelijat ja opettajat yhdessä.

College on minulle entuudestaan tuttu runouden kautta; ns. Black Mountain -koulukuntaan kuulunut runoilija Charles Olson oli collegen viimeinen rehtori ja muutama muukin 1950-luvun amerikkalaisen runouden keskeinen nimi vaikutti siellä. Myös muun muassa John Cagella, Cy Twomblylla ja Robert Rauschenbergillä oli yhteys Black Mountainiin.

Näyttely alkaa Josef ja Anni Albersista, jotka olivat mukana Bauhausin toiminnassa ja lähtivät Black Mountainiin 1933, kun Bauhaus oli jouduttu lakkauttamaan. Lähtökohta kiinnittää Black Mountain Collegen hetkessä historiaan ja näyttelyn paikkaan, Saksaan ja Berliiniin, jossa historia on usein lähellä, tavoitettavissa, ja kuitenkin kaukana, sillä nykypäivä tuntuu sekoittavan kaiken, menneen ja menevän.

Taidenäyttelyn varsinaiset teokset jäävät sivuosaan. Seinillä on Albersien töitä – Josefin väritutkielmaneliöitä ja Annin tekstiilitöitä – ja muitakin Black Mountainiin liittyvien taiteilijoiden teoksia, mutta ne ovat enimmäkseen pienehköjä ja konkreettisestikin varjossa puurakennelmien alla.  Enemmän korostuvat oheismateriaalit, joissa kerrotaan koulun tarina. Mukana on historiallisia dokumentteja, kuten kirje, jossa Josef Albers kutsutaan Yhdysvaltoihin. Ennen kaikkea Black Mountain -näyttely on jonkinlainen tutkielma, paikka johon voi mennä opiskelemaan Black Mountain Collegea ja palasta taiteen historiaa.

Lisäksi taiteilija-säveltäjä Arnold Dreyblatt on suunnitellut kaavion, jonka pohjalta useiden eri taideyliopistojen opiskelijat käyvät lukemassa Black Mountainiin liittyviä arkistomateriaaleja joka päivä klo 11-13 ja 15-17. Nuori nainen istuu tuolilla ja lukee tekstiä; taustalla joku etsii arkistoista paperinivaskan ja lähtee sitten lukemaan sitä toisaalle, ryhmä nuoria keskustelee pöydän ääressä ja suunnittelee jotain. Museokävijä jätetään kuin televisionkatsojan asemaan, sillä opiskelijat eivät huomioi yleisöä, on kuin kukaan ei olisi tullut heitä katsomaan. Näin tuskin oli demokraattiseksi aiotussa Black Mountain -collegessa, mutta tunnelma on kiinnostava ja poikkeaa tietysti myös siitä mitä katsominen ja oleminen yleensä näyttelyissä on.

Näyttely liittyy Black Mountain Research -tutkimusprojektiin, jota on toteutettu Freie Universität Berlinissä Dahlem Humanities Centerissä.

Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957, 5.6.-27.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Pintoja joista päästä eteenpäin: Mary Heilmann ja David Reed (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 2)

Mary Heilmann (s. 1940) ja David Reed (s. 1946) ovat jonkinlaisia jälki-abstrakteja ekspressionisteja. Molemmat asuvat New Yorkissa ja ovat lähtöisin Kaliforniasta. Hamburger Bahnhofia varten luodussa Two by Two -näyttelyssä heidän teoksiaan asetetaan ensi kertaa tarkasteltavaksi rinnakkain.

Heilmannin töissä on selkeitä kaksiulotteisia kuvioita ja kirkkaita, pirteitä värejä.  Ne ovat staattisia, pysähtyneitä. Puhumme siitä kuinka ne edustavat jonkinlaista järjestystä, hallittavuutta, kun taas Reedin töiden kaareviin kolmiulotteista liikettä tavoitteleviin muotoihin ja onkaloihin voisi helposti upota, kadota. Rinnakkain on aina yksi työ kummaltakin, ja niitä yhdistävät esimerkiksi samantapaiset värimaailmat.

Heilmannin geometrisissa kuvioissa, neliöissä ja ympyröissä, näkyy usein myös maalauspinta, siveltimenjälki, eivätkä neliöidenkään reunat ole aina viivoittimella vedettyjä. Heilmann ottaa usein vaikutteita muilta taiteilijoilta, eräs työ esimerkiksi tuo mieleen Piet Mondrianin, mutta siveltimenjälki on ehkä hänen omansa. Geometrinen kuvio voisi helposti olla läpitunkematon pinta, seinä josta ei pääse eteenpäin. Ehkä Heilmannia ja Reediä yhdistää lopulta se, että heidän töistään on mahdollista päästä eteenpäin, johonkin.

Reedin töissä on jotain etäisen oloista, jotkut muodot muistuttavat tietokonegrafiikkaa tai yökerhoja, niiden muotokieltä tai värimaailmaa, valoja ja epämääräistä, hahmottumatonta liikettä. Grafiikkamaisuudesta huolimatta Reedin muodot ovat selkeästi maalauksia, koska siveltimenjälki näkyy niissäkin. Reedin värisävyt ovat usein synkkiä, kuin yö, jota edustaa tummansininen, siinä missä Heilmannin kirkkaankeltainen ja pinkki ovat päiväsävyjä. Tällaisen taiteen katsomiseen voisi helposti jäädä kiinni pidemmäksikin aikaa – abstrakti taide on parhaimmillaan silloin kun taidetta ei ole liikaa katsottavaksi, vaan on aikaa keskittyä – mutta on jälleen mentävä eteenpäin.

Two by Two: Mary Heilmann and David Reed, 6.3.- 11.10.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Still life ja lifestyle: Berliini ja eurooppalaiset vanhat mestarit

Seuraava taidematkakohde on Berliini. Koska meille tulee yllätyksenä, että Neue Nationalgalerie on suljettu, päädymme läheiseen Gemäldegaleriehin. Se on kai jonkinlainen kompromissi. Museossa on esillä eurooppalaista maalaustaidetta 1200-1700-luvuilta. On myönnettävä, että en ole siitä erityisen kiinnostunut, koska olen nähnyt Jeesus- ja tärkeä renessanssihenkilö -maalauksia runsaasti jo esimerkiksi Lontoon ja Pariisin museoissa.

Alussa jaksamme pohtia tarinoita maalausten takana. Mietimme miten Frans Snydersin Stilleben mit Hummer und Früchten -asetelma on saatu toteutettua, mikäli se on maalattu mallista: ehkä hummeri on ollut syytä keittää, että se ei alkaisi haista maalaustyön kestäessä? Kana ainakin näyttää raa’alta. Lisäksi siinä on viinirypäleitä ja kissa. (Taulun voi katsoa tämän artikkelin lopusta.)

Ruoka-aiheet olivat 1600-luvun maalaustaiteessa varsin suosittuja eritoten Hollannissa, Googlekin löytää useita uhkaavan tummasävyisiä asetelmia, joissa hummeri ja hedelmät ovat groteskilla tavalla esillä. Erityisesti maalaukset joissa esiintyi eksoottisia ruokia olivat usein statussymboleita, jotka viittasivat ulkomailta tuotuihin rikkauksiin, kuten Nicola Krantz kertoo. Maalausten tarkkuus on tietysti ihailtavaa, se tarkkuus, jonka valokuvan keksiminen on tehnyt suorastaan vähäarvoiseksi. Nykyajan asetelmiakin tekevät ruokalehtien kuvausjärjestelijät ja mainossuunnittelijat (jopa Instagram-amatöörit), mutta tarkoitus on ehkä osittain samantapainen: viitata yltäkylläisyyteen ja herättää ruokahalua, kaipuuta johonkin toisaalle, huolella rakennettuihin pöytiin, jossa tarjolla on kaikki tämä ja vielä jotain muuta, se lifestyle, josta ruokalehti kertoo.

Vanhojen taiteilijoiden teokset kertovat paljon ajastaan ja jälki on taidokasta, mutta yksittäisiä teoksia en jää katsomaan kovin pitkäksi aikaa. Tällaisissa museoissa maalauksia tapaa olla turhan paljon, jotta niille voisi suoda niiden kaipaamaa Krantzin artikkelin kaltaista historiallista pohdintaa ja perehtymistä.

Lukuisten vanhojen maalausten keskellä on Hanns Kunitzbergerin (s. 1955) teos ”Anfang 2015 Später”, joka on kaksi pientä valkoista neliönmuotoista kangaspohjaa. Sen formaatti on sama kuin jollain vanhalla teoksella, mutta kokemus eri. Rinnastus tuntuu tavoittavan sen mikä ero ehkä on taiteen katsomisella ja kohtaamisella, perehtymisellä ja kokemisella. Kunitzbergerin voi ohittaa yhtä lailla kuin ohitan suuren osan noin 1500:sta esillä olevasta maalauksesta, mutta se on samassa koettu, tunnistan sen.

Tarvitsenko taidetta, jotta voin toisaalta katsoa ruokalehtien hiljaisia elämiä, niitäkin joita minulla ei ole, syödä nopeaksi päivälliseksi jotain pakastimesta ja kokea tämän kaiken niin kuin tunnistaisin mitä on tapahtunut?

———

Vuonna 1998 avattu Gemäldegalerie on tyylikäs: suuressa rakennuksessa on monia pieniä näyttelyhuoneita, joiden keskellä on avara sali. Reunoilla voi istua ja katsella valon osumista kattoikkunoiden läpi lattiaan ja Walter de Marian (1935-2013) lähdeveistokseen. Miinusta siitä, että taulujen nimet kerrotaan pelkästään saksaksi ja muutakin teksti-informaatiota on niukalti tarjolla.

Gemäldegalerie: Matthäikirchplatz, 10785 Berlin – U-Bahn Potsdamer Platz