Mäntässä on niin paljon näyttelyitä, että Kuvataideviikoille jää Suomen poikki suuntaavassa aikataulussamme harmillisen vähän aikaa. Se surettaa, sillä nähtävää olisi useammaksikin tunniksi. Entisen teollisuusrakennus Pekilon neljässä kerroksessa sijaitsevan Uusi nykyisyys -näyttelyn ovat kuratoineet Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Erityisenä tavoitteena on nostaa esille Suomessa toimivia ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita. Näyttely kokonaisuutena pyrkiikin haastamaan ja ravistelemaan. Sinänsä mielenkiintoista on, ettei kokoavana teemana ole kuitenkaan esimerkiksi tarkastella Suomea ulkopuolisten silmin tai muuta ennalta arvattavaa, vaan mahdollisuudet ja tarkastelun kohteet ovat laajempia. Kokonaisuus vaikuttaa toki hajanaiselta, ja kantaaottavimpien töiden rinnalla vähemmän kantaaottavat tuntuvat helposti ohitettavilta.
Monissa teoksissa kommentoidaan poliittisia ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Ray Langenbachin installaatio esittelee David Rossin, lapsikauppajuristin, turvapaikkahakemuksen. Suohpanterror-kollektiivilta on esillä saamelaispukuinen Huuto-mukaelma ja muita kuvia, joilla pyritään ottamaan kantaa saamelaisten kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Erään teoksen posliinilautasissa on suomalaisten poliitikkojen kuvia.
Tarjolla on myös solvauksia ohikulkijoille huuteleva ananas (Christelle Mas) ja teos, jossa kävijä pääsee ilmaiseksi sisään, jos osallistuu teokseen ja ottaa näyttelyyn kannettavakseen kyltin, johon voi kirjoittaa vapaavalintaisen tekstin (Harrie Liveart). Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen 101 kaikkien puolesta -projektiin liittyvässä Vaikuttavien kirjojen kirjastossa voi tarkastella erilaisten ihmisten valitsemia kirjoja Gabriel Garcia Marquezista Roope Ankkaan. Ihmisistä itsestään kerrotaan ikäryhmä, asuinpaikka ja muutamia muita demografisia tietoja.
Karolina Kucian teoksessa Mental Hotel voi mennä valkoiseen koppiin, jonka perällä on kirjoituspöytä. Pöydällä on vihko, jossa lause ”Artists can…” odottaa jatkoa. Lisäksi on lehtisiä, joissa on dialogia, joka perustuu Herman Melvillen Bartleby-pienoisromaaniin. Kucian toisessa kopissa on lauseita, jotka viittaavat muun muassa Germanwingsin koneen lentoturmaan. Tässä vaiheessa on jo niin kiire, että teoksen syvempi idea jää ehkä avautumatta (erilaisissa tiedotteissa kerrotaan Kucian asettavan näyttelyvieraan torakan asemaan, mutta tämä aspekti menee minulta ohi), mutta jään jälleen miettimään Bartlebya, joka kieltäytyi tekemästä, hän sanoi: ”Mieluiten en” (I’d prefer not to). Bartleby, the Scrivenerhan on yksi parhaita tarinoita mitä on koskaan kirjoitettu. (Löytyy myös Juhani Lindholmin suomennoksena ehkä lähimmästä kirjastosta.)
Bartleby tuo mieleeni viimekesäisen Kunsthalle Wienin New Ways of Doing Nothing -näyttelyn (pdf-linkki), joka käsitteli monin tavoin työtä ja sen tekemättömyyttä. Kyse oli taiteesta työnä, kuten osaltaan myös Mäntässä, mutta myös muusta, nykyajan työelämän huonontumisesta. Se oli kiinnostava näyttely erityisesti siksi, että siinä oli näinkin tarkkaan rajattu teema. Bartleby oli esillä ainakin taiteilijakollektiivi Claire Fontainen teoksissa, ja muun muassa Natalie Czechin kuvat, joissa toistuu Daniil Harmsin teksti ”Today I wrote nothing. Doesn’t matter. 9 January” pohtivat sitä mitä olisikin jättää tekemättä, kieltäytyä siitä tai antaa olla, ja olla silti merkityksellinen. Joskus oikea vastaus ”artists can” -lauseen jatkoksi saattaisikin olla ”do nothing” tai ”prefer not to”. Taidetta tekemällä kieltäytyy aina jostain muusta, monesta sellaisestakin toiminnasta, joita Kuvataideviikkojen teokset tarkastelevat, ja samalla tietysti tekee jotain muuta. Tämä ei ole ajatuksena kovinkaan oivaltava, mutta kyse on totaalikieltäytymisen mahdollisuudesta, sen toisintamisesta erilaisiin tilanteisiin, mitä Bartleby ehdottaa. Ajatus tekemättä jättämisestä on ja sittenkin ei ole juuri sen vastaista mitä moni Kuvataideviikkojen kantaaottavimmista taiteilijoista on tehnyt.
Kuvataideviikot 31.8.2015 saakka.
museoblogi 
Yksi kommentti artikkeliin ”Bartleby ja tekemättä jättäminen: XX Mäntän kuvataideviikot”