Museoblogi muuttaa!

Museoblogi muuttaa uuteen osoitteeseen: http://www.elinasilta.com/museoblogi. Uudet tekstit tulevat jatkossa sinne. Päivittäkää siis kirjanmerkkinne ja muut verkonmerkkinne. Blogloviniin ja vastaaviin päivitän uuden osoitteen pikapuoliin. Jos olet tilannut blogin uusista viesteistä tiedon sähköpostitse tai seurannut blogia WordPressissä, se kannattaa tehdä uudestaan. Nähdään toisaalla!

Advertisement

Kesänäyttelykierros 9: Ars Nova Turussa

Kesän viimeinen kesänäyttely oli Turun Aboa Vetus & Ars Novan 15 huonetta -kokoelmanäyttely, jossa kävin jo muutama viikko sitten. Museon kokoelmista on koottu 113 teoksen otos.

Näyttelyn avaa Veikko Hirvimäen puukoira tai saattaa se olla susikin, jonka nimi on kiinnostavasti ”Meidän täytyy puhua”. Eläin on yllättävä, on mukavaa tulla puhutelluksi heti kättelyssä.

Kotimaisista taiteilijoista paljon on esillä Otto Mäkilää, Viljo Mäkistä ja Kauko Lehtistä,  ulkomaisiakin on paljon. Yksittäisiä teoksia on muun muassa Max Ernstiltä ja Andy Warholilta. Huoneet on jaettu teemoihin kuten Pop-taide ja Cobra-ryhmä. Teemoista kerrotaan näyttelyteksteissä havainnollisesti, välillä opettavaiseenkin sävyyn.

Kokoelmanäyttelyt ovat hyviä olemassa, vaikka helposti välähdyksenomaisia. Yläkerran eräässä nurkassa on esimerkiksi Josef Albersin vihreäsävyinen neliö ja sen vieressä Lars-Gunnar Nordströmin keltamusta teos. Rinnastus on hyvä, mutta laajassa kokoelmassa se on helposti ohitettavissa.

Parhaiten mieleen jää lopulta ruotsalaisen Magdalena Ziurlikowskan kaksikanavainen video My Secret Life (2011), joka on kuvattu Aboa Vetus & Ars Novassa. Nainen elää kahta elämää, toisessa hän on pukeutunut punaiseen mekkoon, syö kakkua aulakahvilassa ja kulkee museon puutarhassa vesialtaan äärellä. Toisessa hän on taiteilija itse ja siirtelee alakerrassa kiviä sininen mekko yllään.

Salaisessa luksuselämässään hän kertoo ostaneensa suuren sinisen kiven. Kivi on nyt kylpyhuoneessa, sen hankkiminen oli hienoa, mutta hän ei voi enää käyttää kylpyhuonetta. Kyseessä on tietysti Anish Kapoorin sininen kivi, joka on pysyvästi esillä Ars Novan yläkerran kylpyhuoneessa. Nainen toivoo uutta elämää, joka tuntuisi hänen omaltaan. Lopulta punamekkoinen nainen jää seisomaan puutarhan vesialtaan reunalle ja sinimekkoinen kahlaa altaaseen.  Hän valitsee  arjen ja jatkuvan juhlan väliltä, juhlan, jossa kaikki on mahdollista mutta mikään ei tunnu riittävän. Näin tiivistettynä teos kuulostaa jopa banaalilta – mutta banaalius pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun se levitetään auki kaikkine yksityiskohtineen.

15 huonetta -näyttelyn ehtii nähdä vielä, jos menee Ars Novaan ennen 11.9.2016.

Kulkulupa – turkulaisten taiteilijoiden avoimet ovet

Tänä viikonloppuna Turussa on taas Kulkulupa-tapahtuma, jossa paikalliset taiteilijat avaavat työhuoneidensa ovet yleisölle. Kirjoitin tapahtumasta jo viime vuonna. Tänä vuonna kävin Barkerin työhuoneiden opastetulla kierroksella. Mukana oli yllättävän paljon ihmisiä, alussa ehkä kolmisenkymmentä.

Olin jälleen ilahtunut siitä miten mielellään taiteilijat kertoivat työstään – kaikki puhuivat luontevasti ja vakuuttavasti, vaikka taiteilijalta ei varmaan tarvitse odottaa, että hänen olisi oltava hyvä pitämään puheita.

Kierroksella kuultiin muun muassa taiteen varastoinnin ongelmista (Anna-Maija Aarras) ja prosenttitaiteen periaatteen tarpeellisuudesta julkisissa rakennuksissa, josta kertoivat ainakin Minna-Maija Lappalainen ja Elina Ruohonen. Pidin erityisesti Ruohosen läpinäkyvälle muovilevylle tehdyistä akryylimaalauksista. Tiina Vainio, jonka purjeteoksen näin taannoin Wäinö Aaltosen museossa, kertoi uusimmista aiheenvaihdoksistaan, Jorma Hyttinen jutusteli koiramaalauksistaan. Minna Poikonen kertoi uranvaihdoksestaan taiteilijaksi ja Anna Uschanov tavanomaisesta työpäivästään.

On myös mielenkiintoista nähdä mitä taiteilijoilla on hyllyillään: tietenkin erilaisia värejä,  monesti myös sekalaista muuta materiaalia, vaikkapa simpukoita. Monilla on vanhahkon näköisiä radioita tai stereoita ja kahvinkeittimiä, lattialla on usein väriroiskeita. Taiteilijoiden työtilat ovat kaukana museoiden ja gallerioiden siististä, usein pelkistetyn valkoisesta tunnelmasta. Barker on entinen tehdasrakennus Raunistulassa. Joku puhuikin siitä, että taiteilijoille jäävät monesti sellaiset tilat, jotka eivät enää moniin muihin tarkoituksiin sovi.

Barkerilla töitä tekevät myös Mari Metsämäki, Saija Hairo, Marja Salonen ja Eija Tähkäpää (jolla oli myynnissä monenlaisia pieniä juttuja), ja Turun Taidegraafikoilla on siellä yhteistila.

Kulkulupa-tapahtuma on käynnissä vielä huomenna (4.9.). Suosittelen! Harkitsen vielä menisinkö itsekin huomenna vielä johonkin toiseen kohteeseen.

Kesänäyttelykierros 8: Wäinö Aaltosen museo

Turun Wäinö Aaltosen museon kokoelmista kootussa kesänäyttelyssä mennään Mansikkapaikkaan. Se on nostalgiaa, jotain mennyttä ja jo lähestulkoon kadotettua, jossa olisi hyvä viivähtää, jos sinne onnistuu jotenkin palaamaan. Erään huoneen täyttää Jan-Erik Anderssonin suurikokoinen teos In the White Room (1989), joka on näyttelytekstin mukaan kunnianosoitus lapsuuden kesämökkihuoneelle, jossa hän kuunteli 1960-luvun musiikkia. Se koostuu erilaisista esineistä, värikkäistä raameista ja läpinäkyvistä, olemattomista seinistä. Toisella puolella on miniatyyrikuvia, jotka liittyvät musiikkikappaleiden nimiin. Nähdään muun muassa The Beatlesia ja Creamia. Anderssonin inspiroimana kuraattori Jonni Saloluoma on koonnut myös kiinnostavia soittolistoja, joka huoneelle omansa. Linkki löytyy museon sivulta.

Kokoelmista on uudempien teosten rinnalle nostettu itsensä Wäinö Aaltosen maalauksia. Eräässä huoneessa teemana ovat kesä, järvi ja ranta, ja Aaltoselta löytyy ranta-aiheisia teoksia muutamiakin. Wäinö Aaltosen rinnalla nähdään Vesa Aaltosen Aamiainen laiturilla -triptyykki, jossa lasten eväskorissa on muun muassa kevytmaitoa ja ympärillä levittäytyy järvi: mikä voisi olla mukavampaa.

Toisessa huoneessa on kirkkoteema, siellä on Tiina Vainion Pro Fide -katedraali, joka on maalattu vanhalle purjeelle. Yllä olevassa kuvassa sen edessä ovat Tiina Ketaran (edessä) ja Kimmo Ojaniemen (keskellä) sekä oikealla sivussa vielä Mauno Hartmanin teokset. Yhdessä huoneessa on myös Turku-aiheisia valokuvia ja maalauksia.

Eräs hienoimmista teoksista on Jari Silomäen kahdeksan valokuvan ja kuvatekstin sarja, joka kuuluu Sääpäiväkirja-sarjaan. Silomäki alkoi ottaa kuvia päivittäin jo vuonna 2001 ja aikoo ilmeisesti jatkaa sitä hamaan tulevaisuuteen. WAM:in sarjassa alussa nähdään korkealta otettu kuva epämääräisessä lähimenneisyydessä rakennetuista kerrostaloista (lue: 60-70-luvulla, joiden kerrostalot toistuvat Suomen lähiöissä loputtomiin). Kuvateksti kertoo, että ”Tänään kaikki hyvin”. Sitten tapahtuu kaikenlaista: kuolemia lähellä ja kaukana kuten Israelissa, läheinen muuttaa pois. Arkista säätä ja luontoa kuvaavat valokuvat ovat pysäyttäviä välähdyksiä. Idea on kuvien välissä, kaikessa siinä mitä jää pois, ja asioissa, jotka törmäytetään väkivaltaisesti toisiinsa, paikoissa, joissa kaikki arkinen tapahtuu. Aivan kuin voisi tuijottaa rauhallista järvimaisemaa, vaikka joku on kuollut. Silomäki onkin tuotannossaan laajemminkin yhdistänyt juuri arkea ja politiikkaa, maailman tapahtumia ja merkityksistä riisuttuja maisemia.

Mukaan mahtuu myös Kim Simonssonin teos Moss Girl and Deer, jossa on samantapainen asetelma kuin Heino-näyttelyssä näkemässäni Sotilas IV -teoksessa. Tyttö on tällä kertaa sammalenvihreä ja käynyt polvilleen kyyryyn, ja kauris, jota aiemmin näkemässäni teoksessa luulin sudeksi tai koiraksi, on köytetty hänen selkäänsä jalat ulospäin sojottaen. Hiukset valuvat tytön kasvoille ja peittävät ne osittain. Näyttelyn teemaan sopii pohtia mistä tässä haetaan turvaa, mihin ollaan palaamassa. Ehkä asento tuo helpotusta oloon, vaikka taakka olisikin raskas ja pelottava kannettavaksi. Tyttö on voimattomampi kuin Soturi-teoksessa, mutta saattaisi vielä nousta pystyyn. Ehkä hän kerää vain voimia. Mitä enemmän näen Simonssonin teoksia, sitä enemmän niitä jää miettimään: vaikka en olekaan varma mitä mieltä niistä pitäisi olla, samantapaisten asetelmien itsepäinen toistuminen on kiehtovaa.

Näyttelyn tunnelma kiteytyy hienosti myös Juha Allan Ekholmin sinänsä yksinkertaisessa valokuvassa, jossa on nimenkin mukaisesti Suomen lippu taloyhtiön pesulassa. Kuva on vuodelta 1996, mutta pesukoneet saattaisivat olla vanhempiakin, niiden värikkyys ja kulmikkuus on kaukana nykyajan sulavasta, puhtaanvalkeasta muotoilusta. Ehkä lippu on ollut pesussa ja ripustettu kuivumaan, saahan Suomen lipun pestä, kunhan sitä ei kuivaa ulkona. Hetken ajan tuntuu siltä, että kuvassa lippu saa olla pelkkä Suomen lippu, viaton ja kirkas. Jos teos olisi vuodelta 2016, Suomen lippu symboloisi todennäköisesti jotain muuta, viittaisi esimerkiksi yliampuvaan kansallismielisyyteen, kritisoisi sitä tai ottaisi siihen kantaa. Ellei sitten ole niin, että pesutupa olisi siihenkin liian neutraali ympäristö. Arjen askareita epämääräisessä menneisyydessä: se jos mikä on turvallista nostalgiaa, jota maailman kriisit ja hälinä toki ravistelevat mutta eivät ehkä sittenkään horjuta.

Näyttelystä kerrotaan muuten myös Kahvia, kiitos! -blogissa, jonka kirjoittaja oli seuranani museossa.

Mansikkapaikka-näyttelyyn ehtii vielä 21.8.2016 saakka.

Kesänäyttelykierros 6: Fiskars

Sitten on vielä Fiskarsin Kuparipajan kesänäyttely, joka kulkee nimellä Kasvu. Näyttelyn järjestäjänä on Fiskarsin muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma. Näyttelyn lähtökohtana onkin juuri muotoilu, mutta siitä päästään muuallekin. Alussa nähdään suorastaan perinteistä  muotoilua: erikoinen peili, kaappi, lapsen sänky, lamppuharja eli harjasta tehty lamppu.

Yhtenä vetonaulana on lasitaiteilija Camilla Mobergin lasiveistos, joka on toteutettu maahanmuuttajien kanssa tehdyn monikulttuurisen projektin pohjalta. En ole varma mistä siitä tavoittaisin monikulttuurisuuden tai idean kotia Suomesta etsivistä ihmisistä. Mutta teoksen kaari on kaunis, se johtaa paikasta toiseen tai edestakaisin. Ehkä se on jokin värikäs silta.  Tuula Penttilän viulunkieliteoksessakin portaat johtavat ylös tai alas.  Marit Roland on tehnyt installaation paperista, joka sekin on kaunis.

Vuoden 2015 nuorelta taiteilijalta Ville Anderssonilta esillä on valokuvateos, jossa nähdään muoto, liike ja syvyys samassa kuvassa. Viitteellinen teos sopii hyvin linkiksi muotoilusta muuhun taiteeseen.

Anna Ulff on muotoillut hiuksista astioita ja asettanut ne pöydälle. Tällä kesänäyttelykierroksella olen kohdannut usein hiuksia, niitä oli käyttänyt ainakin Noora Schroderus Mäntässä, taisi olla joku muukin, jonka olen jo unohtanut. Materiaalina hius tuntuu omituisen vastenmieliseltä, vaikka useimmilla ne ovat mukana kaiken aikaa. Entä hius ruokapöydässä: muistan edelleen kollektiivisen kuvotuksemme 20 vuotta sitten, kun yläasteen kouluruokailussa joku löysi kanaviillokista hiustupon. Ulffin teos tavoittelee jonkinlaista muotoilun arkisen kauneuden ja vastenmielisyyden orgaanista yhteyttä.

Ron Nordström on tehnyt identiteettiprojektin, johon kuuluu Instagram-kuva omasta itsestä joka päivä. Näyttelyssä teosta esitetään 12 näytöllä, joilla kuvat vaihtuvat. Idea sinänsä ei ole uusi, tällaisia projekteja nousee nykyään esiin jopa iltapäivälehdissä (”Mies otti kuvan itsestään vuoden ajan joka päivä – katso hämmästyttävät kuvat”). Ja toisaalta tekijän arkea dokumentoivia projekteja on tehty paljonkin, äkkiseltään tulee mieleen ainakin Bernadette Mayerin Memory. Nordströmin kuvat ovat toki hupaisia, hän on pukeutunut milloin sadetakkiin ja milloin sotkenut naamansa jollakin. Toisin kuin iltapäivälehtiuutisoitavassa projektissa, näyttelyssä teoksesta ei välity niinkään muutos kuin erilaiset tavat olla itsensä kanssa, se kuinka ehkä itseään kestää paremmin, jos pyrkii tekemään itsestään kepeästi jotain erilaista joka päivä.

Eräs kiinnostavimmista on Sami Salomaan Oppilas, suurikokoinen puusta tehty ihmishahmo, jossa näkyy liike. Taaksepäin taipuva vartalo toimii kevyesti kuin joogassa, toisaalta takamus painuu raskaasti alaspäin. Hahmon mittasuhteet ovat oudot, sen rosoisuus on koskettavaa.

Kasvu-näyttelystä mieleen jääkin ennen kaikkea liike, suuntaan tai toiseen aukeava, kohoava ja kulkeva eteneminen kohti jotakin, harvoin jostain poispäin, usein päämäärättömästi. Kaikki teokset eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai oivaltavia, mutta kokonaisuus liikuttaa.

Kasvu-näyttely Fiskarsissa 25.9.2016 saakka. Fiskars on hyvä kohde kesäpäivän viettoon muutenkin. Testasimme myös Ravintola Kuparipajan lounasbuffetin, joka oli erinomainen, joskaan ei lounaaksi kovin edullinen. 

Kesänäyttelykierros 7: Purnu

Kesänäyttelykierrosraportointi hyppää yhden numeron yli tässä vaiheessa, sillä taidekeskus Purnun kesänäyttely Orivedellä menee jo kohta kiinni. Vielä 7.8.2016 saakka ehtii. Purnun tunnelma on omanlaisensa, rento ja rauhallinen. Purnu on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen entinen kesäateljee. Tukiainenhan tunnetaan muun muassa ratsastavasta Mannerheimistä ja muistakin suurista julkisista veistoksista, mutta häneltä on pihamailla esillä abstraktimpiakin teoksia. Nälkä-veistos on jopa järkyttäväkin. Purnun näyttelystä puhutaan Suomen ensimmäisenä ”kesänäyttelynä”, sitä on järjestetty vuodesta 1967, aluksi vain joka toinen vuosi. Itse olen käynyt Purnussa aiemmin ainakin 2013, ja mukanani ollut eläkeikäinen pariskunta muisteli käyneensä siellä 1980-luvun alussa.

Purnun piharakennuksissa ja aitoissa on tällä kertaa esillä valikoima videoita, installaatioita ja maalauksia. Hallissa numero 1, jossa on seinillä Tukiaisen tekemiä jälkivaluja (lähinnä erilaisia päitä esittäviä patsaita), näytetään Anssi Kasitonnin nukkeanimaatiota, joka käsittelee auringonpimennystä juhannuksena vuonna 2169. Videolla animaatiohiiri kaivaa maata ja hamuaa vesimelonia. Seksikkäästi pukeutunut avaruuskissa kulkee omia menojaan. Ehkä hiiret ovat vallanneet maailman ja viettävät nyt juhannusta. Avaruuskissan tissit kohoilevat ja korkokengät kopisevat. Tulee pimeää. Kissa katsoo itseään lammen peilistä ja näkee hiiren, he kohtaavat, toisensa. He keskustelevat vapisten. ”En muuten tajunnut sanaakaan”, lukee ruudulla. Lopussa nähdään suudelma. Tässä se minkä ehdin videosta havaita. Näyttelyluettelossa puhutaan vampyyrista, mutta tähän aspektiin en kiinnittänyt huomiota, ehkä siksi, että pidän vampyyrikuvastoa pääsääntöisesti pitkästyttävänä. Näen vain mitä haluan nähdä. Kasitonnin video on myytävänä, se maksaa kymppitonnin.

Purnussa tuntuu kukoistavan tänä kesänä ennen kaikkea lempeä huumori. Kasitonnin surrealistisesti revittelevän otteen ohella nähdään muun muassa Timo O. Nenosen rusennetusta sinappituubista rakennettu ankka. Eräässä huoneessa nähdään Jasmin Anoschkinin puuveistoksia, jotka muistuttavat hieman Jäppilän kesänäyttelyn otuksia. Pia Sirén on rakentanut yhteen halliin rakennustyömaan, jonne voi mennä sisälle. Sen pressut näyttävät korokkeelta katsottuna aivan Alpeilta. Näyttelyn ovat kuratoineet Kari ja Tina Cavén, jotka kertovatkin Purnun nettisivuilla näyttelyn motoksi ”Tajusin juuri jotain, mutta mitä?”.

Huumorin rinnalla nähdään kuitenkin myös hillitympää pysähtymistä. Hanna Saarikosken keveällä kädellä piirrettyjen ihmisiä esittävien kehyksettömien akvarellien ilmeikkyys pysäyttää tarkastelemaan. Eräässä teoksessa, jonka nimi on Silja, näen teini-ikäisen itseni. Heikki Marilalta esillä on kolme punamustaa viivateosta. Yksittäisinä ne eivät puhuttele niin paljon kuin pelkkää Marilaa esitellyt näyttely Wäinö Aaltosen museossa vuosi sitten. Ehkä Marila vaatii ympärilleen tunnelman ja kokonaisuuden.

Anna Tuoria voi tänä kesänä nähdä monessa paikassa. Pari hänen teostaan oli myös Mäntän kuvataideviikoilla, ja jotain on myös Turun Ars Novassa, jonka näyttelyssä minunkin pitäisi vielä ehtiä käydä ennen kuin se 11.9. suljetaan. Nyt kun Tuoria näki taas Purnussa, hänen maisemansa alkaa jo tuntua tutulta, lämpimän herkältä pysähdykseltä kaikenlaisen sekavan välissä. Hänen maisemansa on vaaleanpunainen ja mintunvihreä ja harmaa, tyttö ajaa pyörällä ja nähdään puita ja taloja talven ja myrskyn keskellä. Tuorin teoksissa on irrallisia maailmoja, jotka limittyvät toisiinsa.

Ehkä sama limittyneisyys pätee Purnuun: sen piharakennuksissa ja vanhahtavassa miljöössä mahtuvat sujuvasti olemaan Kasitonni, Tuori ja Tukiainen ilman että kenenkään tarvitsee väkisin tunkea toisten seuraan.

Kesänäyttelykierros 5: Gösta

Kävin nyt jo kolmatta kertaa Mäntässä Serlachius-museo Göstassa. Monipuolisten näyttelyiden ryydittämän Göstan tunnelma paikkaa vähän sitä puutetta, etten tänä kesänä päässyt mihinkään ulkomaisiin isoihin museoihin. Vaikutelma syntynee siitä, että tilat ovat modernin nykymuseomaiset, esillä on sekä vanhaa että uutta ja aina useampi näyttely.

Tällä kertaa päävetonaulana on brittitaiteilija Mark Wallinger. Wallinger jos joku luo vaikutelmaa ”isosta” museosta, niin ammattimaista ja hillittyä hänen taiteensa on. Mark Wallinger Mark -nimiseen näyttelyyn kuuluu muun muassa pari ulkona olevaa siistinsileää hevospatsasta, museon edessä tököttävä Kristus-patsas ja sarja Rorschach-tauluista vaikutteensa ottaneita musteläiskämaalauksia.

Göstan taaimmaisen huoneen keskellä on videohuoneita, ja niiden vieressä suuret fonttimaiset i-kirjaimet (isolla I:llä, aivan kuin Minä) korostavat hillityn mustavalkoista vaikutelmaa. Metallinhohtoisesta peilikuvan takaisinheijastavasta Tardis-henkisestä poliisikopista näkee tietysti itsensä, mutta myös toisella seinällä olevat Wallingerin musteläiskät. Tässäkö siis kaikki: Wallingerin siistinsileä, sliipattu taide heijastaa takaisin lopulta vain itsensä?

Kiinnostavin on ”Mihin aikaan tämä asema lähtee junalta” -videoinstallaatio, johon kuuluu kaksi videota ja kaksi seinään maalattua mustaa täplää. Videoilla näkyy se, mitä voi nähdä junan ikkunasta, ja täplä on kiinnekohta, piste joka kulkee mukana liikkeessä. Ohi vilahtavien kylttien perusteella ollaan Saksassa, ehkä Berliinin S-Bahnissa. Tätä voisi katsella pidemmänkin aikaa, vaihtuva liikkeessä oleva kuva on hypnoottinen, kahdesta voi katsella keskittyneesti vain toista.

Wallingerin teoksissa ajatus on hieman tärkeämpi kuin itse teos, kuten monessa nykytaideteoksessa. Hän ei kuitenkaan aina tee sitä kovin oivaltavalla tavalla: esimerkiksi I-kirjaimet ovat niin etäännytettyjä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja fonttimaisessa selkeydessään, että niistä on vaikea saada minkäänlaista otetta. (Ja kuitenkin on myönnettävä, että nykytaideintoilijana katselen tätä ehkä sittenkin mieluummin kuin moneen kertaan nähtyjä kotimaisia maalauksia, kuten Pekka Halosta ja Akseli Gallen-Kallelaa, joita Göstan kokoelmista löytyy myös, ja joille on toki hyvä olla paikkansa.)

Wallingerin lisäksi Göstassa on paljon muutakin. Oivaltavasti koottuun Taiteen tähtitaivaat -näyttelyyn kuuluu erilaisten taivaita, tiedettä, tähtiä ja avaruutta sivuavien maalausten ja valokuvien lisäksi muun muassa Agnes Meyer-Brandisin Moon Goose Colony -video, jossa taiteilija opettaa munasta alkaen kasvattamilleen hanhille avaruusmatkailua. Hän lukee hanhenpoikasille kirjaa yrittäessään saada ne leimautumaan itseensä, ja aluksi hän ei voi mennä edes vessaan ilman, että pikkuhanhet hätääntyvät. Meyer-Brandis ajaa pyörällä ja hanhet tulevat nätisti perässä, hän opettaa niille V-muodostelmassa lentämistä ison V:n avulla. Teos perustuu Francis Godwinin teokseen The Man in the Moone (1603), jossa kuuhanhet muuttavat joka vuosi maasta kuuhun. Teos oli jonkinlaista aikansa scifiä. Meyer-Brandisin teos on kaikessa mielikuvituksellisuudessaan kiinnostava tutkielma erikoisesta yrityksestä.

Esillä on myös Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti. Siihen kuuluu setelisarja, jossa eri maiden seteleihin, kuten puntiin ja dollareihin, on kirjailtu hiuksia. Englannin kuningatar ja Yhdysvaltojen setelipresidentit ovat saaneet peruukit päähänsä. Yhdysvalloissa setelin turmelemisesta voi kuulemma saada kuusi kuukautta vankeutta. Schroderus hyödyntää materiaalinaan lankaa ja ihmisten karvoja, hänen maailmansa on leikkisä ja kevyt mutta samalla kiinni arkisissa asioissa.

Ja niin: leikkisyys ja arkisuus ovat ominaisuuksia, jotka ovat esimerkiksi Wallingerin kiiltävistä pinnoista kaukana. Tämä huomio ei tarkoita, etten pitäisi Wallingeria kiinnostavana taiteilijana, mutta tässä se mistä on kyse.

Lisäksi Göstassa on edelleen sama kokoelmanäyttely kuin jo jonkin aikaa, Malli ja hullu kuvailija -otsikolla kulkeva tarinallinen näyttely, jossa vanhojen kotimaisten tekijöiden maalausten mallit saavat kirjailija Riikka Ala-Harjan kirjoittaman äänen.

Mark Wallinger Mark Göstassa 9.10.2016 saakka, Taiteen tähtitaivaat 8.1.2017 saakka, Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti 4.9.2016 saakka, Malli ja hullu kuvailija huhtikuuhun 2017 saakka.

Kesänäyttelykierros 4: Mäntän kuvataideviikot

Mäntän kuvataideviikot ovat tänä vuonna Anssi Kasitonnin kuratoimat. Se näkyy: ote on rento, värikäs ja sarjakuvamainen, ja otsikkona on ”Kommandona”. Mukana on pari yhdysvaltalaistaiteilijaa (mm. Lucy Liu, jonka taiteesta Kasitonni ainakin mainostempun mukaan näki unta), mutta muutoin taiteilijat ovat suomalaisia.

Näyttely alkaa Riikka Hyvösen mustelmakuvilla: värikkäisiin pikkuhousuihin verhotussa takapuolessa on laaja puolikuun muotoinen sinertävä jälki. Mustelmat on saatu roller derbyssä. Sitten on Kalle Mustosen ”Death of the Gnome King – Afterlife”. Toisin kuin viimevuotisessa Turku Biennaalissa, tonttukuninkaan sisälle voi mennä kuin pieneen mökkiin. Siellä on keinutuoli, metronomi ja puutarhatonttuja hyllyllä. On kodikasta ja mukavaa, vaikka tikitys ja tontut häiritsevätkin.

Esillä on myös Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä tunnetun Kalevi Helvetin teoksia, joissa muun muassa pässi ja härkä ovat vihaisia ja on tapahtunut ”auto onnetoumutta – kuolemaa – auto onnetemuuttaa”. Eräässä teoksessa Lidlin muovikassia kantava mies on ristiinnaulittu. Pekka ja Teija Isorättyän piharakennukseen sijoitetussa teoksessa harvinaista sairautta sairastavan lapsen hoidossa käytetyt muoviletkut on aseteltu installaatioksi.

Toisaalla voi tarkastella Kaija Papun virkkaamaa aidonkokoista poliisiautoa ja Konsta Ojalan installaatiota nimeltä Extreme Fistbump, jossa erilaisten pylväiden, kynttilänjalkojen ja muiden korokkeiden päälle on aseteltu muun muassa Karvinen-lelu, leikkidinosaurus, rap-artisti Elastisen levy-yhtiön Rähinä-pääsiäismuna ja ilmalla täytetty tiikeri.

Saatavilla on myös Kasitonnin tekemä ääniopastus. Sitä ei voi kelata, on tyydyttävä annettuun järjestykseen, jossa Kasitonni selostaa näyttelyä jatkuvalla syötöllä.  ”Mitään en ymmärrä, mutta tarviiko sitä niin ymmärtääkään. Tykkään katsella tätä”, sanoo Kasitonni jostain teoksesta, ehkä juuri Ojalan.

Mika Taanilalta esillä on lyhyt videoteos, jossa juostaan nopeasti tekstitys läpi seinälle projisoidulla videolla. Teoksen aloittamiseksi on painettava nappia. Kuvataideviikkojen avajaisissa on esitetty myös Taanilan Mannerlaatta-elokuva. Sen näin kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Runoilija Harry Salmenniemen tekstillä varustettu  lettristinen elokuva on tehty ilman kameraa hyödyntäen valokopiointia, tekstiä ja erilaisia esineitä. (Kuvataideviikkojen sivulla oleva pdf kertoo tarkemmin). Tekstit ja kuvat vaihtuvat nopeasti, kaikkea ei voi omaksua, välkkeestä ja hätkähdyksistä ei saa otetta. Teksti on monitulkintaista ja moniaalle kurkottavaa, sanat kuten ”onnettomuus” voidaan lukea monella tapaa. Kokemus on musertava, tuntuu todella kuin olisi matkalla, kaikki aistit avoinna, epävarmana ja herkillä. Mitenkään miellyttävää se ei ole, mutta täytyykö sen olla.

Ehkä tässä se, mitä haluaisin tämänvuotisista Kuvataideviikoista sanoa.  Näyttely on hauska jos kohta surullinenkin ja samalla äärettömän typerä. Paljoa järkeä ei ole, mutta täytyykö olla.

XXI Mäntän kuvataideviikot 31.8.2016 saakka.

Kesänäyttelykierroksen välikevennys: Jäppilä

Automatkan varrella Jäppilässä silmiin osui yllätyskesänäyttely. Jäppiläntien ja Maavedentien risteyksessä on jäppiläläisten yhdessä rakentama Pellon outoa satoa -näyttely esillä parin viikon ajan – 31.7.2016 saakka, joten vielä ehtii, jos ajelee ohi viikonloppuna.  Paikalliset ovat saaneet vapaasti tehdä näyttelyyn hahmoja, ja kyltin mukaan pystytystä varten oli näyttelyn aloitusviikonloppuna pari viikkoa sitten tarjolla rautakanki.  Hahmot ovat yllättävän yhteneväisiä, monissa hahmoissa on hauskan kiero sävy.

Jäppilä on Savon keskivaiheilla sijaitseva pikkupaikkakunta, josta on kuntaliitosten seurauksena tullut osa Pieksämäkeä. Ajoimme Jäppiläntietä joka kesä silloin kun olin lapsi. Jäppilä oli matkan mieleenpainuvimpia osuuksia, koska mäkisellä tiellä tuntui hauskasti vatsanpohjassa ja samalla tiesi, ettei ollut enää pitkä matka perille.

Kesänäyttelykierros 3: Rauma

Satakunnassa autolla liikkuva ehtii katsoa Vuojoen kartanon ja Rauman taidemuseon hyvin samana päivänä. Jälkimmäisessä on nyt kesän ajan esillä Rauma Biennale Balticum, teemanaan ”Haavoittuvuus”. Näyttelyluettelon mukaan ”Suhtautumisemme haavoittuvuuteen, miten elämme haavoittuvuutemme kanssa, kertoo siitä millaisia olemme” ja näyttelyn suojelija Jenni Haukio kirjoittaa näyttelyn pureutuvan ”kysymykseen kyvystämme uudistua ja luoda uutta ihmisyyttä, joka määrittelee tulevaisuutemme”. Biennaalin taustalla on Itämeren alueen yhteinen EU-rahoitteinen projekti. Tavoitteet ovat siis ylevät

Näyttelyn kenties kiinnostavin teos on ”Chto delat” (mitä on tehtävä) -kollektiivin video, jolla joukko nuoria venäläisiä kertoo kokemuksistaan toisinajattelijoina nyky-Venäjällä. He puhuvat suoraan kameralle ja puheenvuorojensa välissä saattavat esimerkiksi asettua yhteiseen installaationomaiseen rakennelmaan, nojaten toisiinsa tai pöytään. Eräs nuorista on kertomansa mukaan tullut pessimistiksi ja russofoobikoksi.

Jumana Mannan ja Sille Storihlen videoteos yhdistää norjalaisten lasten ristiretkiesityksen arkistonauhoituksiin Oslon rauhansopimuksen allekirjoitustilaisuudesta ja kuviin palestiinalaislapsista huivit päässä. Lapset ovat silti lapsia: tavanomaisesti, hieman tylsistyneinä he tuijottavat eteensä, kun joutuvat istumaan pöydän ääressä. Sitten he kättelevät kuin olisivat sopineet jotain, rauhanehdoista ehkä.

Dominik Ritszelin videolla Versus kuvataan nuoria miehiä jonkin nimeämättömän urheilulajin harjoituksissa lähikuvin, jotka keskittyvät esimerkiksi toisiinsa tarttuviin käsiin, jalkojen liikkeisiin ja katseisiin. Kyse ei olekaan enää voitosta tai häviöstä, vaan epävarmuuksista, kohtaamisista ja tunteista.

Näyttelyssä on puhe laajoista teemoista kuten ympäristön ongelmat ja toiseus: kasvien tuottamasta sisäilmasta, meressä olleesta muoviroskasta (kuvassa oleva Daniel Peterssonin teos, joka on osa yhteisteosta Anton Krohnin kanssa), rodusta ja marginalisoidun tekemisestä näkyväksi – suorastaan taidenäyttelyiden vakioaiheita. Kokonaisuutena näyttely on melko raskas: on paljon videoteoksia (viisi pelkkää videota ja neljä videoinstallaatiota), jotka itsessään vaatisivat aikaa, ja toisaalta painavia pieniä maalauksia tai esineinstallaatioita, joiden katsomisellekin pitäisi varata aikaa.

Jokaisen teoksen taustalla tuntuu olevan monimutkainen ajatteluprosessi, jota selvennetään näyttelyluettelossa. Kokonaisuus hajoaa siis moneen suuntaan, painavilta ajatuksilta ei tässä näyttelyssä saa rauhaa. Se ei ole huono asia, mutta ehkä jäin kaipaamaan jotain keventävää elementtiä tai näkökulmaa, sillä kokemus tuntuu vaikealta hahmottaa.

Museon pihalla on sentään Serina Erfjordin ja Magnus Oledalin tummaksi värjätyllä vedellä täytetty öljytynnyri, josta pulpahtaa ajoittain esiin ilmakupla. Teoksena se on lähes huomaamaton, kunnes muistuttaa olemassaolostaan varomatonta lähelle astujaa ja herättää ehkä spontaanin hämmennyksen sekaista naurua.

Biennale Balticum jatkuu 18.9. saakka. Lisäksi Rauman taidemuseossa on (ilmeisesti pysyvästi) näytteillä Eino Valtosen taidekokoelma, johon kuuluu perinteisiä kotimaisia maalauksia, kuten Pekka Halosta ja kumppaneita.