Merkitysten katoamisesta: Kiasma syksyllä 2015

Ehdin vihdoin Kiasmaan, ja ennen kaikkea haluan nähdä Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulun. Tuntuu kuitenkin siltä, että olen nähnyt Jani Leinosen jo, niin paljon hän on ollut viime aikoina esillä. Monet nyt esillä olevat teokset ovat myös saaneet huomiota aiemmin, kuten Ronald McDonaldin kidnappaus vuonna 2011. Olen myös nähnyt Leinosen lokakuussa toteuttaman Tony Is Back -videosarjan, jossa Toni Tiikeri auttaa ihmisiä yltämään kyseenalaisiin suorituksiin murojensa avulla. Itse Tottelemattomuuskoulu on museohuoneen keskelle sijoitettu koulurakennus, jossa tunnetut ihmiset ovat käyneet opettamassa tottelemattomuutta (opetusvideoita voi katsoa Youtubestakin).

Näyttelyn mottona on lause, joka näkyy ikkunasta Mannerheimintielle ja eduskuntatalollekin. Kuvassani on siitä on vain heijastus: ”The most terrible things, war genocide and slavery, have resulted not from disobedience but from obedience”.

Tietenkin lause tuntuu oleelliselta näinä päivinä, kun filosofian professori Sara Heinämaakin voi kirjoittaa sanomalehdessä merkitysten katoamisesta ja sääntöjen seuraamisesta.

Leinonen lataa tuotemerkkejä omilla merkityksillään. Uudelleenkirjoitettujen ja koristeltujen muro- ja kaurahiutalepakkausten lisäksi esillä on tuotemerkkien hautausmaa, jonne on haudattu muun muassa Brillo soap pads -laatikko (tietenkin, mitäpä muutakaan). Jos Andy Warhol kutsui tarkastelemaan saippuoitua teräsvillaa sisältävän laatikon arkea taiteena samalla kun kuulemma lopetti taidehistorian, Brillo-laatikon hautamuistomerkki melkeinpä ehdottaa, että enää ei kannatakaan katsoa eikä pohtia, kaikki on jo ilmeisesti menetetty.

Eräs leluja ja muuta halpatuotantotavaraa kuvaava teos on tehty Leinosen tilauksesta kiinalaisessa tehtaassa. Kuuntelen, kuinka museokävijä-äiti selostaa teosta lapselleen, sanoo jotain lapsityövoimastakin.

Leinosen samanaikainen kapitalismin kritiikki ja kapitalismiin osallistuminen on toki tunnetusti kiistanalainen aihe. Kyse on lopulta valintojen näennäisyydestä. Murovaihtoehtoja tuntuu olevan loputtomiin, mutta voimme silti valita vain niistä, jotka joku muu on kauppaan tuonut. Ehkä tottelemattomuuskin on vain näennäinen valinta, jos silläkään ei pääse eroon tuotemerkeistä, huomioarvon tavoittelusta ja kaupallisuudesta. Se ei välttämättä tarkoita, että Leinonen on epäonnistunut, sillä ehkä keskeisintä hänen tuotannossaan (!) on tapa, jolla hänen taiteensa tuotantoprosesseineen kaikkineen ilmentää näitä sidonnaisuuksiamme.

—-

Kiasman keskikerroksessa esillä on kokoelmanäyttely nimeltä Face to Face, joka tarkastelee muotokuvan ulottuvuuksia. Olen käynyt näyttelyssä jo kerran aiemmin, elokuussa, jolloin poikkesin muiden menojen lomassa hetkeksi Kiasmaan. Se vierailu oli niin lyhyt, etten ole kirjoittanut siitä, mutta on huomattavaa, että näyttely asettuu nyt eri kontekstiin kuin silloin. Museon päävetonaulana oli vielä elokuussa Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely, jossa oli myös kyse katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Nyt Face to Face -näyttelystä esiin nousee Aurora Reinhardin Cosmetics & Accessories, johon kuuluu muun muassa puuterirasia ja huulipuna hiukan muunneltuina. Ne näyttävät vitriinissä kauniilta, sellaisilta kuin on tapana näyttää kun pyrkii tavoittelemisen arvoiseen tuotteisuuteen, mutta myös oudoilta, etäisiltä.

Katson myös suomalais-irakilaisen Adel Abidinin videon nimeltä Michael. Michael Jackson on herännyt kuolleista ja hänet on kutsuttu talk show’hun kertomaan kokemuksistaan. Ihmiset ovat kokoontuneet Times Squarelle seuraamaan suoraa lähetystä.  Michael näyttää vielä oudommalta kuin ennen kuolemaansa, on pukeutunut suureen valkoiseen pukuun ja vastailee talk show -isännän kysymyksiin vain laulujensa sanoilla. Häneltä kysytään siitä mitä on kuoleman jälkeen, tietenkin. Poistuessaan studiosta hän peittelee kasvojaan.

Video on tunnelmaltaan hyvin surullinen. Michaelilla ei ole ulospääsyä, ei minkäänlaista kykyä vastata siihen, mitä häneltä odotetaan. Teos pohtii sitä, kuinka suhtautumisessa Michaelin kaltaisiin on helposti kyse uskonnosta, merkityksen etsimisestä arjen yläpuolelta. Mutta kuten muromainoksen Toni Tiikerin avulias ele, Michaelin olemus on tyhjentynyt merkityksistä. Hän on kuollut, mutta häneen ladatut merkitykset elävät omaa elämäänsä, ilman että niitä voisi kukaan enää ymmärtää tai hallita.

—

Siinä missä Jani Leinonen ja Face to Face -näyttely ovat kiinni nykyhetkessä, Eri mieltä -näyttely tuntuu joissain kohdin kurottavan kauemmas ja laajemmalle. Vaikka kyse on nykytaiteesta joka käsittelee protesteja ja vallankumouksia, mieleeni jäävät ne muutamat teokset, jotka liittyvät 1900-luvun historian tapahtumiin ja menneisiin symboleihin, ikään kuin jonkinlaisena vastakohtana alati elävälle Times Squaren valomainosten ja supermarkettien tyrkyttämien tuotepakkausarmeijoiden täyttämälle arjelle ja nykyhetkelle. Joku lukee videolla Kommunistista manifestia, Clara Iannin leikattu lapio ja sirppi kuvastavat työnteon ongelmia, ja Jari Silomäki kävelee valokuvissa 1900-luvun historiallisten tapahtumien paikoilla, kuten Normandian rannikolla ja Taivaallisen rauhan aukiolla, tapahtuman vaatimien uhrien lukumäärän askelia katsojaa kohti.

Äkkiä emme olekaan enää tässä; historia tarjoaa meille symboleita ja merkityksiä, joihin tukeutua.

—

Tottelemattomuuskoulu Kiasmassa 31.1.2016 saakka.

Face to Face: Muotokuva nyt 7.2.2016 saakka.

Eri mieltä: Nykytaiteen toisinajattelijoita 20.03.2016 saakka.

Lisäksi tarjolla on Markus Heikkerön teosten näyttely 10.1.2016 saakka.

Advertisement

Mel Bochner ja Washington D.C.

Eräs mieleenpainuvimpia museokokemuksiani oli National Gallery of Art Washington D.C.:ssä. Siellä on kokoelmia, joissa taisi olla ainakin Jackson Pollockia ja Piet Mondriania.*  Eniten innostuin silti vaihtuvasta näyttelystä, joka oli sillä kertaa, kolme vuotta sitten, Mel Bochneria.

Bochner on käsitetaiteilija, hänen ensimmäistä näyttelyään Working Drawings and Other Visible Things on Paper Not Necessarily Meant To Be Viewed as Art vuonna 1966 on pidetty yhtenä ensimmäisistä käsitetaiteen näyttelyistä. National Galleryssa näytillä oli muun muassa ruutupapereita, joilla on listoja ja suunnitelmia töiksi.

Viime vuosina Bochner on tehnyt suuria ja värikkäitä sanamaalauksia. Hän toistaa ja värittää yksinkertaisia sanoja ja tekee niistä katseltavia, ymmärrettäviä. Teoksen nimi voi olla Nothing, ja se lukee siinä moneen kertaan varioituna, eri sanoin. Bochnerin idea on niin yksinkertainen, että sen toivoisi keksineensä itse.

Bochnerin maalaukset ovat jonkinlaisia synonyymilistoja. Hän käyttää apuna Rogetin Thesaurusta, synonyymisanakirjaa. Jopa sanakirjasta tietämättä tuntuu kuin listat tulisivat valmiina, annettuina. Sana muuntuu, varioituu toiseksi kuin käskystä. Maalausten selkeys ja kirkkaat värit korostavat vaikutelmaa jonkinlaisesta automaattisuudesta. Sanat ovat banaaleja, kuten ”amazing”, ”nothing” tai ”blah”. Toisin kuin muut, ”blah” ei löydä itselleen edes synonyymejä.

Ehkä koin Bochnerin teokset läheisiksi, koska sanat ja runous ovat ydinainesosaamistani, niistä luulen tietäväni jotain. Bochner, samoin kuin jotkin kiinnostavat runot, pystyvät tutkimaan kieltä tavoilla, joihin kielitiede ei pysty. Aikoinaan halusin opiskella kielitiedettä, mutta nykyään tutkin runoutta juuri siksi, että kielitiede ei kielen tutkimiseen pysty (kaikilta osin, mikä on tietenkin tarpeellinen lisäys, mitenkään kielitieteen saavutuksia vähättelemättä). Ja on tietenkin hirveä nykytaide- ja kirjallisuusklisee väittää jonkun ”tutkivan” jotain. Mutta Bochner on tietysti kiinnostunut myös lukemisen ja näkemisen tai katsomisen välisistä eroista ja suhteista.

Bochnerin sanamaalaukset yhdistyvät mielessäni Jani Leinoseen, joka on kirjoittanut lauseita ylikansallisten firmojen ja tuotteiden logokirjasimilla. Yhteys on ilman muuta kaukaa haettu, molemmat vain käyttävät sanoja ja kirkkaita värejä, ja heillä on tietysti omat tavoitteensa. Mutta molempien teoksissa sana tai lause jollain tapaa tuotteistuu, muuttuu käsiteltäväksi objektiksi. Siinä missä Bochnerin sanat ovat yksinkertaisia, kuten ”nothing” tai ”blah”, Leinonen hakeutuu provokatiivisten mutta kuitenkin banaalien lauseiden pariin. Bochnerin työt ovat kuitenkin listamaisuudessaan avoimempia ja määrittymättömämpiä, eikä hän tietenkään ota kantaa brändien maailmaankaan. Leinonen on paljon lannistavampi. Bochner avaa jotain, mitä ei aivan tavoita.

Käsitetaiteesta ei ole pitkä matka runouteen, sitäkin on nykyään käsitteellistä. Jos voisin, linkittäisin tähän Robert Fittermanin runot Starter Castle ja Zoomburb (teoksesta Sprawl, 2010), jotka esittelevat brändinimiä ikään kuin avainsanapilvessä. Jos lisäisi värit, hän voisi olla Bochnerin ja Leinosen risteytys. Juuri Fittermanin takia olen johtunut ajattelemaan Bochneria ja Leinosta yhdessä. Myös Fitterman on äärimmäisen banaali, mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä.

Mutta ennen kaikkea muistoni Bochnerin näyttelystä on kokemus tilassa olemisesta. National Galleryn tornitilat olivat kiinnostavat, epämääräinen muistikuvani on, että huoneet olivat pieniä ja tilat sokkeloiset. Saatan olla väärässä. Mutta olin viettänyt kolme päivää seminaarissa, jonka päätteeksi oleilu rauhallisessa museotilassa tuntui hyvältä. Bochnerin kieli oli käsitettävissä, tavoitettavissa, yksinkertaista. Se tuntui sillä hetkellä virkistävimmältä mahdolliselta löydöltä.

Noin vuotta myöhemmin olin Portossa, jossa Bochnerin näyttely oli juuri avautumassa. Kävimme museossa edeltävänä päivänä, ja olisin mielelläni mennyt takaisin, mutta paikallinen ystäväni ei ollut erityisen innostunut museoista. Lopulta istuimme rannalla aurinkotuoleissa ja tilasimme yhden oluen, jonka joimme puoliksi.

*Kävin vain itäisellä puolella, jossa on nykytaidetta; länsipuolella olisi ollut vanhempaa enimmäkseen eurooppalaista taidetta esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta (tämä lainaus tai appropriaatio sopii tietysti erinomaisesti Yhdysvaltain pääkaupungin eurooppalaishenkisen keskustan kansallisgalleriaan – D.C.:ssähän on mahtipontisen muinaiskreikkalaisia rakennuksia ja kerrostalojen korkeutta on rajoitettu, toisin kuin muissa pilvenpiirtäjien luvatun maan isommissa kaupungeissa).

Myöhemmin samana päivänä ehdin Phillips Collectioniin, jossa oli kaiketi myös esillä Monet’ta ja kumppaneita, kuten moniaalla. Sieltä muistan pääasiassa yhden huoneen, jossa oli tarkkaan harkittu valaistus. Huoneen joka seinällä oli jokin Mark Rothkon värisävyjä esittelevä teos. Keskellä saattoi istua penkillä ja katsella seinien kohoavan tai kaatuvan päälle. Huoneeseen taisi päästä vain muutama ihminen kerrallaan, mikäli en muista väärin, mikä on hyvin mahdollista. Muistikuvissani siellä on aivan erinäköistä kuin linkin kuvassa, pimeämpää. Kokemus tuntui tarkasti rajatulta. Kuten Bochner-näyttelyssä, tila itsessään oli selkeä ja hallittava, mikä auttaa taideteosten esiintymistä. Pienemmät tilat ovat usein kiinnostavampia kuin valtavat museohuoneet, joissa on valtavasti ihmisiä.