Kesänäyttelykierros 4: Mäntän kuvataideviikot

20160718_123655Mäntän kuvataideviikot ovat tänä vuonna Anssi Kasitonnin kuratoimat. Se näkyy: ote on rento, värikäs ja sarjakuvamainen, ja otsikkona on ”Kommandona”. Mukana on pari yhdysvaltalaistaiteilijaa (mm. Lucy Liu, jonka taiteesta Kasitonni ainakin mainostempun mukaan näki unta), mutta muutoin taiteilijat ovat suomalaisia.

Näyttely alkaa Riikka Hyvösen mustelmakuvilla: värikkäisiin pikkuhousuihin verhotussa takapuolessa on laaja puolikuun muotoinen sinertävä jälki. Mustelmat on saatu roller derbyssä. Sitten on Kalle Mustosen ”Death of the Gnome King – Afterlife”. Toisin kuin viimevuotisessa Turku Biennaalissa, tonttukuninkaan sisälle voi mennä kuin pieneen mökkiin. Siellä on keinutuoli, metronomi ja puutarhatonttuja hyllyllä. On kodikasta ja mukavaa, vaikka tikitys ja tontut häiritsevätkin.

Esillä on myös Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä tunnetun Kalevi Helvetin teoksia, joissa muun muassa pässi ja härkä ovat vihaisia ja on tapahtunut ”auto onnetoumutta – kuolemaa – auto onnetemuuttaa”. Eräässä teoksessa Lidlin muovikassia kantava mies on ristiinnaulittu. Pekka ja Teija Isorättyän piharakennukseen sijoitetussa teoksessa harvinaista sairautta sairastavan lapsen hoidossa käytetyt muoviletkut on aseteltu installaatioksi.

20160718_121522

Toisaalla voi tarkastella Kaija Papun virkkaamaa aidonkokoista poliisiautoa ja Konsta Ojalan installaatiota nimeltä Extreme Fistbump, jossa erilaisten pylväiden, kynttilänjalkojen ja muiden korokkeiden päälle on aseteltu muun muassa Karvinen-lelu, leikkidinosaurus, rap-artisti Elastisen levy-yhtiön Rähinä-pääsiäismuna ja ilmalla täytetty tiikeri.

Saatavilla on myös Kasitonnin tekemä ääniopastus. Sitä ei voi kelata, on tyydyttävä annettuun järjestykseen, jossa Kasitonni selostaa näyttelyä jatkuvalla syötöllä.  ”Mitään en ymmärrä, mutta tarviiko sitä niin ymmärtääkään. Tykkään katsella tätä”, sanoo Kasitonni jostain teoksesta, ehkä juuri Ojalan.

20160718_123226

Mika Taanilalta esillä on lyhyt videoteos, jossa juostaan nopeasti tekstitys läpi seinälle projisoidulla videolla. Teoksen aloittamiseksi on painettava nappia. Kuvataideviikkojen avajaisissa on esitetty myös Taanilan Mannerlaatta-elokuva. Sen näin kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Runoilija Harry Salmenniemen tekstillä varustettu  lettristinen elokuva on tehty ilman kameraa hyödyntäen valokopiointia, tekstiä ja erilaisia esineitä. (Kuvataideviikkojen sivulla oleva pdf kertoo tarkemmin). Tekstit ja kuvat vaihtuvat nopeasti, kaikkea ei voi omaksua, välkkeestä ja hätkähdyksistä ei saa otetta. Teksti on monitulkintaista ja moniaalle kurkottavaa, sanat kuten ”onnettomuus” voidaan lukea monella tapaa. Kokemus on musertava, tuntuu todella kuin olisi matkalla, kaikki aistit avoinna, epävarmana ja herkillä. Mitenkään miellyttävää se ei ole, mutta täytyykö sen olla.

Ehkä tässä se, mitä haluaisin tämänvuotisista Kuvataideviikoista sanoa.  Näyttely on hauska jos kohta surullinenkin ja samalla äärettömän typerä. Paljoa järkeä ei ole, mutta täytyykö olla.

XXI Mäntän kuvataideviikot 31.8.2016 saakka.

7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

20150729_105454Kun kävin Turku Biennaalissa 2013, oli jokin elokuinen arki-ilta, jolloin kaipasin jotain arjesta poikkeavaa ja muistin, että Biennaali oli vielä käymättä. Muistan tunnelman, en yksittäisiä teoksia: kuinka olin lähes ainoita museovieraita sillä hetkellä, hiljaisuuden, ja kokemuksen vieraudesta, arjen ja kodinomaisen sekoittumisesta johonkin outoon. Ars Novan näyttelyhuoneet ovat pienehköjä ja hämäriä, ja siksi niissä on turvallista olla.

Nyt menen museoon kiireisenä kesäpäivänä, yhtenä kesän ensimmäisistä aurinkoisista, ulkona on keskiaikamarkkinat ja ihmisiä aivan liikaa. Teemana on odottamaton vieras, se tarkoittaa, että näyttelyyn on hakemusten perusteella kutsuttu kotimaisia taiteilijoita, joista jokainen on saanut kutsua mukaan yhden vieraan.

Odottamattomin on Kalle Mustosen Tonttukuninkaan kuolema, seitsemän metriä korkea puusta rakennettu puutarhatonttu, joka makaa selällään yhden näyttelyhuoneen lattialla siten, että päästäkseen huoneen läpi on kierrettävä sen sormet vaarallisen läheltä. En tiedä onko se sallittua, vai pitäisikö kiertää samaa reittiä takaisin. Lattialla makaava tonttu on rujo ja pitkähattuinen, mutta jotain puutarhatontun pelottavasta viattomuudesta siinä on. Se on tuttu, kitschiä, mutta valtavuudessaan tuntematon.

Odottamaton vieras: ehkä se on lapsi, joka Erkka Nissisen videoteoksen edessä kysyy isältään: ”Onks tää maalaus? Tää ei näytä maalaukselta.” Videoteoksessa taiteilija kertoo aluksi, ettei hänellä ole teokselleen ideaa, eikä hän yrityksestä huolimatta sitä löytänyt, mutta aikoo tehdä videon silti. Sitten hän puhuu huonosti äännettyä englantia, makaa peruukki päässä nurmella, ja myöhemmin haastattelee kerrostalossa asuvaa nuorta miestä, jolla on peiliaurinkolasit ja joka ei halua puhua videon ohjaajalle.

Totta kai taiteilijat valehtelevat, sekin mikä kehystetään hutaistuksi ja harkitsemattomaksi pitää epäilemättä taustallaan paljon harkintaa ja poisvalitsemista. Teoksen aseman ja sisällön vähätteleminen on turha ele, ja kyllästyttävä silloin kun nykytaidetta on nähnyt paljon. Mutta tiedän että sitä tarvitaan: miksi maailmassa, joka on täynnä videoita, maalauksia ja kulttuurituotteita olisi omaperäistä tuottaa jotain, mikä ei ota huomioon itseään?

Toisaalla biennaalissa on Aulis Harmaalan Muodonmuutos, johon kuuluu perhoskokoelma, sarja valokuvia ihmisistä perhosensiivet selässään ja sovituskoppi sekä valikoima siipiä, joita museokävijä voi sovittaa ylleen kopissa. Kuvista kaksi on sinänsä kiinnostavia: lääkäri, joka tutkii potilasta siivet selässään ja vanha mies, joka etenee rollaattorin kanssa, mutta voisi silti lentää, koska hänellä on siivet. Mutta itsestäni ja omista mahdollisista muodonmuutoksistani en saa merkittävää valaistumista, vaikka teos siihen kehottaakin. Näytän siivet selässä typerältä. Ne eivät tunnu osalta minua, joten en osaa hahmottaa ehdotettua mahdollisuutta kuvitella itsensä toisenlaisena, erilaisena, muuttuneena. Havainto kai sekin on, mutta en ole varma riittääkö se.

Harmaala on kutsunut mukaan alankomaalaisen taiteilijapariskunta Gil & Motin. Heiltä on näytillä kaksi videota, jossa keskustellaan mm. islamista, kaksi kenkäparia ja puoliksi syöty vaaleanpunainen keksi, joka esiintyy toisella videoista. Heidän tapauksessaan itse pariskunta, joka esiintyy myös videolla, on kiinnostavampi: he pukeutuvat identtisesti, mikä on kiehtovalla tavalla häiritsevää.

Olen selvästi valinnut väärän päivän, en keskity koska päivässä tapahtumia on liikaa ja jälkikäteen käy ilmi, että olemme jättäneet toisen kerroksen kokonaan väliin. Muistan kyllä, että museossa on toinen kerros, mutta en keskity tähän ajatukseen, ehkä luulen siellä olevan jotain muuta. Kuinka noloa. Näkemättä jääneistä kiinnostavalta kuulostaa Marjatta Holma, joka on Turun Sanomien arvostelun perusteella maalannut jonkinlaisia yksivärisiä levyjä. Että niinkin voi tehdä, taas, mutta näkemättä ei voi sanoa mitä se olisi ollut: millaiset ovat materiaalit, miltä pinta näyttää. Onko se kalsea vai lämmin, mitätön vai selkeä, onko tauluja useampia ja millaisissa suhteissa ne ovat toisiinsa.

Tarjolla olisi myöskin ollut Krister Gråhnin ja Jarno Vesalan Työn alla -installaatio, jossa kaksi museohuonetta on laitettu remonttiin. Teokseen liittyy ilmeisesti lappu, jossa lukee ”Pahoittelemme remontista aiheuttavaa häiriötä”, tai sitten se on vain näyttelykatalogin kuvitusta. Se olisi ollut kiinnostavaa, sillä se resonoi nykytaidemuseoista silloin tällöin löytyvän lapun kanssa: ”Pahoittelemme häiriötä, teos epäkunnossa”. Näin silloin, kun esimerkiksi videoinstallaation TV on lakannut toimimasta. Koskaan ei voi olla varma onko se tahallista. Katalogissa Tero Kartastenpää kirjoittaa teoksesta, että ”Taiteesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä sitä tarvitse säilyttää”. Riittääkö sitten myös, että vain kirjoittaa siitä, eikä käy katsomassa?

Mutta läsnäolo, se on silti tärkeää. Nykytaiteessa juuri läsnäolo, kuten sen tontun.

20150729_105621