7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

20150729_105454Kun kävin Turku Biennaalissa 2013, oli jokin elokuinen arki-ilta, jolloin kaipasin jotain arjesta poikkeavaa ja muistin, että Biennaali oli vielä käymättä. Muistan tunnelman, en yksittäisiä teoksia: kuinka olin lähes ainoita museovieraita sillä hetkellä, hiljaisuuden, ja kokemuksen vieraudesta, arjen ja kodinomaisen sekoittumisesta johonkin outoon. Ars Novan näyttelyhuoneet ovat pienehköjä ja hämäriä, ja siksi niissä on turvallista olla.

Nyt menen museoon kiireisenä kesäpäivänä, yhtenä kesän ensimmäisistä aurinkoisista, ulkona on keskiaikamarkkinat ja ihmisiä aivan liikaa. Teemana on odottamaton vieras, se tarkoittaa, että näyttelyyn on hakemusten perusteella kutsuttu kotimaisia taiteilijoita, joista jokainen on saanut kutsua mukaan yhden vieraan.

Odottamattomin on Kalle Mustosen Tonttukuninkaan kuolema, seitsemän metriä korkea puusta rakennettu puutarhatonttu, joka makaa selällään yhden näyttelyhuoneen lattialla siten, että päästäkseen huoneen läpi on kierrettävä sen sormet vaarallisen läheltä. En tiedä onko se sallittua, vai pitäisikö kiertää samaa reittiä takaisin. Lattialla makaava tonttu on rujo ja pitkähattuinen, mutta jotain puutarhatontun pelottavasta viattomuudesta siinä on. Se on tuttu, kitschiä, mutta valtavuudessaan tuntematon.

Odottamaton vieras: ehkä se on lapsi, joka Erkka Nissisen videoteoksen edessä kysyy isältään: ”Onks tää maalaus? Tää ei näytä maalaukselta.” Videoteoksessa taiteilija kertoo aluksi, ettei hänellä ole teokselleen ideaa, eikä hän yrityksestä huolimatta sitä löytänyt, mutta aikoo tehdä videon silti. Sitten hän puhuu huonosti äännettyä englantia, makaa peruukki päässä nurmella, ja myöhemmin haastattelee kerrostalossa asuvaa nuorta miestä, jolla on peiliaurinkolasit ja joka ei halua puhua videon ohjaajalle.

Totta kai taiteilijat valehtelevat, sekin mikä kehystetään hutaistuksi ja harkitsemattomaksi pitää epäilemättä taustallaan paljon harkintaa ja poisvalitsemista. Teoksen aseman ja sisällön vähätteleminen on turha ele, ja kyllästyttävä silloin kun nykytaidetta on nähnyt paljon. Mutta tiedän että sitä tarvitaan: miksi maailmassa, joka on täynnä videoita, maalauksia ja kulttuurituotteita olisi omaperäistä tuottaa jotain, mikä ei ota huomioon itseään?

Toisaalla biennaalissa on Aulis Harmaalan Muodonmuutos, johon kuuluu perhoskokoelma, sarja valokuvia ihmisistä perhosensiivet selässään ja sovituskoppi sekä valikoima siipiä, joita museokävijä voi sovittaa ylleen kopissa. Kuvista kaksi on sinänsä kiinnostavia: lääkäri, joka tutkii potilasta siivet selässään ja vanha mies, joka etenee rollaattorin kanssa, mutta voisi silti lentää, koska hänellä on siivet. Mutta itsestäni ja omista mahdollisista muodonmuutoksistani en saa merkittävää valaistumista, vaikka teos siihen kehottaakin. Näytän siivet selässä typerältä. Ne eivät tunnu osalta minua, joten en osaa hahmottaa ehdotettua mahdollisuutta kuvitella itsensä toisenlaisena, erilaisena, muuttuneena. Havainto kai sekin on, mutta en ole varma riittääkö se.

Harmaala on kutsunut mukaan alankomaalaisen taiteilijapariskunta Gil & Motin. Heiltä on näytillä kaksi videota, jossa keskustellaan mm. islamista, kaksi kenkäparia ja puoliksi syöty vaaleanpunainen keksi, joka esiintyy toisella videoista. Heidän tapauksessaan itse pariskunta, joka esiintyy myös videolla, on kiinnostavampi: he pukeutuvat identtisesti, mikä on kiehtovalla tavalla häiritsevää.

Olen selvästi valinnut väärän päivän, en keskity koska päivässä tapahtumia on liikaa ja jälkikäteen käy ilmi, että olemme jättäneet toisen kerroksen kokonaan väliin. Muistan kyllä, että museossa on toinen kerros, mutta en keskity tähän ajatukseen, ehkä luulen siellä olevan jotain muuta. Kuinka noloa. Näkemättä jääneistä kiinnostavalta kuulostaa Marjatta Holma, joka on Turun Sanomien arvostelun perusteella maalannut jonkinlaisia yksivärisiä levyjä. Että niinkin voi tehdä, taas, mutta näkemättä ei voi sanoa mitä se olisi ollut: millaiset ovat materiaalit, miltä pinta näyttää. Onko se kalsea vai lämmin, mitätön vai selkeä, onko tauluja useampia ja millaisissa suhteissa ne ovat toisiinsa.

Tarjolla olisi myöskin ollut Krister Gråhnin ja Jarno Vesalan Työn alla -installaatio, jossa kaksi museohuonetta on laitettu remonttiin. Teokseen liittyy ilmeisesti lappu, jossa lukee ”Pahoittelemme remontista aiheuttavaa häiriötä”, tai sitten se on vain näyttelykatalogin kuvitusta. Se olisi ollut kiinnostavaa, sillä se resonoi nykytaidemuseoista silloin tällöin löytyvän lapun kanssa: ”Pahoittelemme häiriötä, teos epäkunnossa”. Näin silloin, kun esimerkiksi videoinstallaation TV on lakannut toimimasta. Koskaan ei voi olla varma onko se tahallista. Katalogissa Tero Kartastenpää kirjoittaa teoksesta, että ”Taiteesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä sitä tarvitse säilyttää”. Riittääkö sitten myös, että vain kirjoittaa siitä, eikä käy katsomassa?

Mutta läsnäolo, se on silti tärkeää. Nykytaiteessa juuri läsnäolo, kuten sen tontun.

20150729_105621

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s