Sisä- ja ulkopuolella: Ville Andersson Ars Novassa

Aboa Vetus ja Ars Nova -museon syksyn ensimmäinen näyttely on vuoden nuori taiteilija Ville Andersson (s. 1986).

Alussa petyn. Huoneen seinillä on tuskin havaittavia utuun ja usvaan hukkuvia naishahmoja, tietenkin alasti, ja pääosassa hiukset. Andersson tekee työtä esimerkiksi muste- ja lyijykynällä, hänen värimaailmansa on harmaansävyinen ja mustavalkoinen. Tätäkö tämä on? En aina jaksa ymmärtää miestaiteilijoiden jatkuvaa tarvetta kuvata alastomia naisia, vaikka usein nykyään sellainen kuvaus toki myös suhteutuu perinteisiin, kommentoi aiempaa – mutta helposti juuri siksi tuntuu myös tusinatavaralta, eleeltä jonka merkitys on hukkunut matkalla. Onneksi seuraavassa huoneessa päästään naisia lähemmäs, kasvokuviin.

Toisen huoneen naiset ovat kuin menneiltä ajoilta, eräästä mieleen tulee usein nähty kuva Virginia Woolfista.* Vaikka kuva on erilainen, siinä on samaa herkkyyttä ja toisaalta määrätietoisuutta. Anderssonin teoksissa keskeistä ovat myös nimet,  englanninkieliset teosnimet ja sarja, johon teos kuuluu: State of Mind sarjasta Häiritty hiljaisuus, White Nights. Ne kommentoivat teosta tai asettavat siihen tulokulman. Hieman hankalasti teosten nimiä ei ole sijoitettu suoraan teoksen viereen, vaan teokset on numeroitu, ja joka huoneesta löytyy lappu, jossa on lueteltu kaikki huoneen kuvat.

Anderssonin teosten idea ja tunnelma alkavat avautua mentäessä syvemmälle Ars Novan huoneisiin, enkä ole enää pettynyt. Andersson yhdistää maalausta, piirrosta ja valokuvaa; harmaa, musta ja valkoinenkin alkavat kiinnittää huomiota. Virginia Woolfista muistuttaa etäisesti myös erään teoksen nimi, Waves II. Siinä naisesta näkyvät vain silmät, kasvoja ympäröivät aaltoilevat hiukset, jotka vain silmät paljastaessaan muistuttavat hunnutetuista naisista. Samaa tuntumaa on muutamissa muissa teoksissa, joissa epämääräisiä hahmoja on kiedottu kankaisiin. Introspection-teoksessa rennosti rypytetyn kankaan alta näkyvät vain jalat ja jalusta, jolla hahmo seisoo kuin muinainen kreikkalainen patsas, nekin alastomat, joita peittää vain kangas – mutta Anderssonilla kangasta on enemmän, siihen uppoutuu ja kietoutuu lähes kokonaan. On siirrytty introspektioon, sisäänpäin, tarkastelemaan sitä mikä näkyy kun muun jättää ulkopuolelle. Ehkä kangas suojelee, siihen voi piiloutua, tai ehkä se on vastentahtoinen kuori. Mikään tästä ei ole aivan selvää.

Anderssonin teoksissa olennaista on juuri sisä- ja ulkopuoli: se mitä on tässä ja mikä näkyy päällepäin tai itselle, ja se mitä on jossain muualla, itsen ulkopuolella tai vain toisella puolella. Selkeimmin tällainen ele konkretisoituu kahdessa vastakkaisille seinille sijoitetussa teoksessa, joissa on piirretty puukasvustoa rinkulan muotoon. Keskellä on aukko, joka johtaa jonnekin. Toinen teoksista on nimeltään There’s a crack in everything ja toinen That’s how the light gets in* (sarjasta Kuten aina vetäydyn musiikkiin, 2015). Epäselväksi jää tuleeko valo toiselta puolelta katsojaa kohti vai meneekö hänen luotaan toiselle puolelle.

Vielä on mainittava teos nimeltä Passage, jossa katsojaan selin oleva (mies?)hahmo leijuu ilmassa tai asettuu polvilleen ehkä näkymättömälle alttarille. Teos on akryylille pohjustettu pigmenttimustevedos. On synkkää, mutta miestä ympäröi valo. Mihin hän on siirtymässä? Valo tulee kattovalaisimesta, mutta myös teoksesta itsestään, ei siitäkään tiedä onko se sisällä vai ulkona.

Anderssonin teoksissa sliipatulta ja neutraalin siistiltä näyttävän pinnan alta nousee esiin kokemus, lukeminen ja tunne. Kyse on vastavuoroisuudesta, jonkin toisen ja itsen ulkopuolisen tavoittamisesta, sen luo kurottamisesta tai sen vetämisestä kohti itseä. On tärkeää, että suunta ei ole selvä.

Ville Andersson Ars Novassa 1.11.2015 saakka. Tännekin pääsee museokortilla.

Museon toisessa kerroksessa on esillä myös Sanna Vainionpään värikäs Black Rainbow -teos ja Värikerros-kokoelmanäyttely.

Anderssonin kotisivut

*Tosin teoksen nimi, Behind closed eyes is where the real horror begins, viitannee Lars von Trieriin, jonka tuotantoa puolestaan tunnen huonosti. Vaikka Anderssonin kerrotaan usein ammentavan aiheita myös kirjallisuudesta, Woolf on nimenomaan oma assosiaationi, joka vie teosta toiseen suuntaan kuin mihin Trierin väkivalta viittaisi.

*Näiden teosten nimet puolestaan viittaavat Leonard Cohenin Anthem-kappaleeseen, seikka jota en myöskään olisi tunnistanut, vaikka fraasien jonkinlaisen tunnettuuden voi aavistaa.

Kulkulupa Turussa

Kulkulupa on Turun taidemaailman mielenkiintoisimpia tapahtumia. Vuosittain syyskuun alussa järjestettävässä tapahtumassa joukko paikallisia taiteilijoita avaa työhuoneensa yleisölle. Olen osallistunut tapahtumaan useana vuonna. Eräänä vuonna kävin Turun piirustusseuran tiloissa, jossa paikalla olleet taiteilijat piirsivät kävijöistä nopeita muotokuvia. Tänä vuonna kävin Logomossa, jossa on Turun Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön työhuoneita. Taiteilijat esittelivät työtään mielellään, kahviakin moni tarjoili.

Tapasin muun muassa Paula Suomisen, jonka huoneessa esillä oli hänen kirkkaita värejä valuvia töitään, ja lisäksi hän  kertoi diakuvien kera suuresta vuodenaikoja kuvaavasta mosaiikkityöstä, jota hän on valmistamassa Kakslauttasen hotelliin. Kristina Isaksson kertoi työskentelystään Ihmetys-teeman parissa; häneltä on tulossa näyttely Auran galleriaan myöhemmin syksyllä. Hänen työnsä ovat herkkiä, rauhallisen harmaan, punertavan ja mustan sävyisiä metsä- ja muita abstraktimpia maisemia; teemaa kuvastaa hyvin esimerkiksi peura ajovaloissa (ajovalot olivat katsojan silmässä).

Sanna Vainionpää tekee muun muassa värikkäitä kollaasitöitä, joissa tarvitaan myös ompelukonetta. Aboa Vetus ja Ars Novan Takkahuone-tilassa avautuu 11.9. hänen näyttelynsä. Susanna Vuorion ajankohtaisissa töissä esiintyivät monella tapaa syrjäytetyt tai systeemin lannistamat ihmishahmot. Margarita Rosselló Ramón puolestaan yhdistelee kankaita ja vanhoja vaatteita tekstiin: varsin puhutteleva oli muun muassa vanha miesten pikkutakki, jonka selässä oli sanomalehdistä leikattuja lauseita, joissa ”mies” tekee jotain – useimmitenhan mies kuolee tai hänelle käy muuten huonosti.

Logomon lisäksi kävin toisaalla sijaitsevassa Petra Kallion ja Lotta Lekan työhuoneessa, jossa esiteltiin muun muassa Kallion käyttämää mezzotinto-tekniikkaa.

Kulkulupa on sikäli erityisen kiinnostava, että on kerrankin mahdollisuus nähdä runsaasti taidetta jossain muualla kuin museo- tai galleriaympäristössä. Pidän monista museoista tiloina; on totta, kuten BBC:n taholta aiemmin kesällä ehdotettiin, että museot ovat kuin nykypäivän kirkkoja tai peräti katedraaleja. Niissä on usein rauhallinen ja huolella valaistu selkeän siisti tunnelma, joka tuntuu virkistävältä, jopa aivan riippumatta siitä aiheuttaako taide itsessään syvällistä ja harrasta taidekokemusta. Ja kokemus, jos ja kun se on, syntyy varmasti tilan, teoksen ja näyttelykävijöiden yhteistyössä. Mutta keskeneräisyys ja harkitsematon ripustelu tai taulujen pinoaminen päällekkäin tuntuvat sen rinnalla sopivan konkreettiselta; muistuttavat siitä, että taiteen tulisi ottaa osaa arkeen eikä olla vain jotain, jonka hillityn eleganssin luona käydään silloin tällöin ripittäytymässä, puhdistautumassa arjen harmeista.

Lisäksi olen joka vuosi ilahtunut siitä kuinka paljon aktiivisesti toimivia taiteilijoita Turussakin on – en liiku taidepiireissä, joten en pääsääntöisesti tiedä muuta kuin sen minkä museoissa näen. Työhuoneilla kuuntelin mielenkiinnolla taidetta hyvin tuntevia pariskuntia, jotka keskustelivat tuttujen taiteilijoiden kanssa.