Kesänäyttelykierros 9: Ars Nova Turussa

Kesän viimeinen kesänäyttely oli Turun Aboa Vetus & Ars Novan 15 huonetta -kokoelmanäyttely, jossa kävin jo muutama viikko sitten. Museon kokoelmista on koottu 113 teoksen otos.

Näyttelyn avaa Veikko Hirvimäen puukoira tai saattaa se olla susikin, jonka nimi on kiinnostavasti ”Meidän täytyy puhua”. Eläin on yllättävä, on mukavaa tulla puhutelluksi heti kättelyssä.20160820_144221

Kotimaisista taiteilijoista paljon on esillä Otto Mäkilää, Viljo Mäkistä ja Kauko Lehtistä,  ulkomaisiakin on paljon. Yksittäisiä teoksia on muun muassa Max Ernstiltä ja Andy Warholilta. Huoneet on jaettu teemoihin kuten Pop-taide ja Cobra-ryhmä. Teemoista kerrotaan näyttelyteksteissä havainnollisesti, välillä opettavaiseenkin sävyyn.

Kokoelmanäyttelyt ovat hyviä olemassa, vaikka helposti välähdyksenomaisia. Yläkerran eräässä nurkassa on esimerkiksi Josef Albersin vihreäsävyinen neliö ja sen vieressä Lars-Gunnar Nordströmin keltamusta teos. Rinnastus on hyvä, mutta laajassa kokoelmassa se on helposti ohitettavissa.

20160820_152239

Parhaiten mieleen jää lopulta ruotsalaisen Magdalena Ziurlikowskan kaksikanavainen video My Secret Life (2011), joka on kuvattu Aboa Vetus & Ars Novassa. Nainen elää kahta elämää, toisessa hän on pukeutunut punaiseen mekkoon, syö kakkua aulakahvilassa ja kulkee museon puutarhassa vesialtaan äärellä. Toisessa hän on taiteilija itse ja siirtelee alakerrassa kiviä sininen mekko yllään.

Salaisessa luksuselämässään hän kertoo ostaneensa suuren sinisen kiven. Kivi on nyt kylpyhuoneessa, sen hankkiminen oli hienoa, mutta hän ei voi enää käyttää kylpyhuonetta. Kyseessä on tietysti Anish Kapoorin sininen kivi, joka on pysyvästi esillä Ars Novan yläkerran kylpyhuoneessa. Nainen toivoo uutta elämää, joka tuntuisi hänen omaltaan. Lopulta punamekkoinen nainen jää seisomaan puutarhan vesialtaan reunalle ja sinimekkoinen kahlaa altaaseen.  Hän valitsee  arjen ja jatkuvan juhlan väliltä, juhlan, jossa kaikki on mahdollista mutta mikään ei tunnu riittävän. Näin tiivistettynä teos kuulostaa jopa banaalilta – mutta banaalius pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun se levitetään auki kaikkine yksityiskohtineen.

15 huonetta -näyttelyn ehtii nähdä vielä, jos menee Ars Novaan ennen 11.9.2016.

Mainokset

Kesänäyttelykierros 4: Mäntän kuvataideviikot

20160718_123655Mäntän kuvataideviikot ovat tänä vuonna Anssi Kasitonnin kuratoimat. Se näkyy: ote on rento, värikäs ja sarjakuvamainen, ja otsikkona on ”Kommandona”. Mukana on pari yhdysvaltalaistaiteilijaa (mm. Lucy Liu, jonka taiteesta Kasitonni ainakin mainostempun mukaan näki unta), mutta muutoin taiteilijat ovat suomalaisia.

Näyttely alkaa Riikka Hyvösen mustelmakuvilla: värikkäisiin pikkuhousuihin verhotussa takapuolessa on laaja puolikuun muotoinen sinertävä jälki. Mustelmat on saatu roller derbyssä. Sitten on Kalle Mustosen ”Death of the Gnome King – Afterlife”. Toisin kuin viimevuotisessa Turku Biennaalissa, tonttukuninkaan sisälle voi mennä kuin pieneen mökkiin. Siellä on keinutuoli, metronomi ja puutarhatonttuja hyllyllä. On kodikasta ja mukavaa, vaikka tikitys ja tontut häiritsevätkin.

Esillä on myös Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä tunnetun Kalevi Helvetin teoksia, joissa muun muassa pässi ja härkä ovat vihaisia ja on tapahtunut ”auto onnetoumutta – kuolemaa – auto onnetemuuttaa”. Eräässä teoksessa Lidlin muovikassia kantava mies on ristiinnaulittu. Pekka ja Teija Isorättyän piharakennukseen sijoitetussa teoksessa harvinaista sairautta sairastavan lapsen hoidossa käytetyt muoviletkut on aseteltu installaatioksi.

20160718_121522

Toisaalla voi tarkastella Kaija Papun virkkaamaa aidonkokoista poliisiautoa ja Konsta Ojalan installaatiota nimeltä Extreme Fistbump, jossa erilaisten pylväiden, kynttilänjalkojen ja muiden korokkeiden päälle on aseteltu muun muassa Karvinen-lelu, leikkidinosaurus, rap-artisti Elastisen levy-yhtiön Rähinä-pääsiäismuna ja ilmalla täytetty tiikeri.

Saatavilla on myös Kasitonnin tekemä ääniopastus. Sitä ei voi kelata, on tyydyttävä annettuun järjestykseen, jossa Kasitonni selostaa näyttelyä jatkuvalla syötöllä.  ”Mitään en ymmärrä, mutta tarviiko sitä niin ymmärtääkään. Tykkään katsella tätä”, sanoo Kasitonni jostain teoksesta, ehkä juuri Ojalan.

20160718_123226

Mika Taanilalta esillä on lyhyt videoteos, jossa juostaan nopeasti tekstitys läpi seinälle projisoidulla videolla. Teoksen aloittamiseksi on painettava nappia. Kuvataideviikkojen avajaisissa on esitetty myös Taanilan Mannerlaatta-elokuva. Sen näin kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Runoilija Harry Salmenniemen tekstillä varustettu  lettristinen elokuva on tehty ilman kameraa hyödyntäen valokopiointia, tekstiä ja erilaisia esineitä. (Kuvataideviikkojen sivulla oleva pdf kertoo tarkemmin). Tekstit ja kuvat vaihtuvat nopeasti, kaikkea ei voi omaksua, välkkeestä ja hätkähdyksistä ei saa otetta. Teksti on monitulkintaista ja moniaalle kurkottavaa, sanat kuten ”onnettomuus” voidaan lukea monella tapaa. Kokemus on musertava, tuntuu todella kuin olisi matkalla, kaikki aistit avoinna, epävarmana ja herkillä. Mitenkään miellyttävää se ei ole, mutta täytyykö sen olla.

Ehkä tässä se, mitä haluaisin tämänvuotisista Kuvataideviikoista sanoa.  Näyttely on hauska jos kohta surullinenkin ja samalla äärettömän typerä. Paljoa järkeä ei ole, mutta täytyykö olla.

XXI Mäntän kuvataideviikot 31.8.2016 saakka.

Kesänäyttelykierros 3: Rauma

20160717_145917Satakunnassa autolla liikkuva ehtii katsoa Vuojoen kartanon ja Rauman taidemuseon hyvin samana päivänä. Jälkimmäisessä on nyt kesän ajan esillä Rauma Biennale Balticum, teemanaan ”Haavoittuvuus”. Näyttelyluettelon mukaan ”Suhtautumisemme haavoittuvuuteen, miten elämme haavoittuvuutemme kanssa, kertoo siitä millaisia olemme” ja näyttelyn suojelija Jenni Haukio kirjoittaa näyttelyn pureutuvan ”kysymykseen kyvystämme uudistua ja luoda uutta ihmisyyttä, joka määrittelee tulevaisuutemme”. Biennaalin taustalla on Itämeren alueen yhteinen EU-rahoitteinen projekti. Tavoitteet ovat siis ylevät

Näyttelyn kenties kiinnostavin teos on ”Chto delat” (mitä on tehtävä) -kollektiivin video, jolla joukko nuoria venäläisiä kertoo kokemuksistaan toisinajattelijoina nyky-Venäjällä. He puhuvat suoraan kameralle ja puheenvuorojensa välissä saattavat esimerkiksi asettua yhteiseen installaationomaiseen rakennelmaan, nojaten toisiinsa tai pöytään. Eräs nuorista on kertomansa mukaan tullut pessimistiksi ja russofoobikoksi.

Jumana Mannan ja Sille Storihlen videoteos yhdistää norjalaisten lasten ristiretkiesityksen arkistonauhoituksiin Oslon rauhansopimuksen allekirjoitustilaisuudesta ja kuviin palestiinalaislapsista huivit päässä. Lapset ovat silti lapsia: tavanomaisesti, hieman tylsistyneinä he tuijottavat eteensä, kun joutuvat istumaan pöydän ääressä. Sitten he kättelevät kuin olisivat sopineet jotain, rauhanehdoista ehkä.

Dominik Ritszelin videolla Versus kuvataan nuoria miehiä jonkin nimeämättömän urheilulajin harjoituksissa lähikuvin, jotka keskittyvät esimerkiksi toisiinsa tarttuviin käsiin, jalkojen liikkeisiin ja katseisiin. Kyse ei olekaan enää voitosta tai häviöstä, vaan epävarmuuksista, kohtaamisista ja tunteista.

20160717_135156

Näyttelyssä on puhe laajoista teemoista kuten ympäristön ongelmat ja toiseus: kasvien tuottamasta sisäilmasta, meressä olleesta muoviroskasta (kuvassa oleva Daniel Peterssonin teos, joka on osa yhteisteosta Anton Krohnin kanssa), rodusta ja marginalisoidun tekemisestä näkyväksi – suorastaan taidenäyttelyiden vakioaiheita. Kokonaisuutena näyttely on melko raskas: on paljon videoteoksia (viisi pelkkää videota ja neljä videoinstallaatiota), jotka itsessään vaatisivat aikaa, ja toisaalta painavia pieniä maalauksia tai esineinstallaatioita, joiden katsomisellekin pitäisi varata aikaa.

Jokaisen teoksen taustalla tuntuu olevan monimutkainen ajatteluprosessi, jota selvennetään näyttelyluettelossa. Kokonaisuus hajoaa siis moneen suuntaan, painavilta ajatuksilta ei tässä näyttelyssä saa rauhaa. Se ei ole huono asia, mutta ehkä jäin kaipaamaan jotain keventävää elementtiä tai näkökulmaa, sillä kokemus tuntuu vaikealta hahmottaa.

Museon pihalla on sentään Serina Erfjordin ja Magnus Oledalin tummaksi värjätyllä vedellä täytetty öljytynnyri, josta pulpahtaa ajoittain esiin ilmakupla. Teoksena se on lähes huomaamaton, kunnes muistuttaa olemassaolostaan varomatonta lähelle astujaa ja herättää ehkä spontaanin hämmennyksen sekaista naurua.

Biennale Balticum jatkuu 18.9. saakka. Lisäksi Rauman taidemuseossa on (ilmeisesti pysyvästi) näytteillä Eino Valtosen taidekokoelma, johon kuuluu perinteisiä kotimaisia maalauksia, kuten Pekka Halosta ja kumppaneita.

Kesänäyttelykierros 2: Eurajoki

Satakunnassa pienimuotoista nähtävää etsivä kesänäyttelyvieras voi suunnata Eurajoelle, jossa sijaitsee Vuojoen kartano. Vaikka kartanomiljöö ei kiinnostaisikaan, pihamaalla ja pihagalleriassa on esillä Ympäristökoru-näyttely. Samanniminen näyttely on järjestetty Eurajoella jo viime vuonna.

Näyttely on toki nimensä mukainen: se kommentoi ympäristöään vähän niin kuin koru kommentoi, kauniisti ja sievästi mutta pyrkimättä varastamaan päähuomiota kokonaisuudelta. Ympäristö-sana ei tällä kertaa lupaa kovin laajamittaista ekotietoisuutta – ainakaan mitään silmille räjähtävää ekokatastrofia ei ole tarjolla, mutta teoksissa on esimerkiksi käytetty kierrätysmateriaaleja. Sanna Saarinen on rakentanut ruosteisista osasista auringonkukan, Henry Merimaan teoksen kanisterissa on Eurajoen vettä (sekä muki ja pyyhe, jos tahtoisi juoda) ja eräs teos koostuu suurista kävyistä. Mutta teosten tietoisuus on varsin pienimuotoista, hiljaista, ympäristöön sulautuvaa.

20160717_120441.jpg

Teokset korostavat ympäristöään juuri koristelemalla sitä. Esimerkiksi Tuula Heikkilän ”Näin sen muistan” -niminen teos koostuu puiden väliin pingotetuille naruille ripustetuista akryylilevyistä. Teos on kaunis, levyt heiluvat hiljakseen ja näyttävät kevyiltä kuin pyykit, mutta juuri sen enempää siinä ei ole, eikä se toki ole tarkoituskaan. Marianne Friberg puolestaan on virkannut metallilangasta ”Ajatusten talon”, jota näyttelykävijätkin saavat jatkaa. Ajattelen silmukkaa tehdessäni lähinnä sitä miten vaikea metallilankaa on saada taipumaan silmukaksi. Mistä siis on kyse – metallin taivuttamisen vaikeudesta, entä miten metalli sopii luontoon?

20160717_121903

 

Kartanon toisessa piharakennuksessa on vielä erillinen ullakkogalleria, jossa on esillä Muodosta pois -näyttely. Sen on toteuttanut Pouta-ryhmä, seitsemän taiteilijaa Rauman alueelta. Näyttely on Metsä Groupin sponsoroima, yritys on toimittanut käytetyn sellun. En tiedä onko yritysten sponsoroima taide nykyään kuinkakin tavallista, mutta menköön tällä kertaa. Installaatiot on suunniteltu juuri galleriatilaa varten, siellä on hiljaista ja rauhallista, kävijöinä olemme vain me, henkilökuntaakaan tilassa ei ole. Teoksissa on aukkoja ja silppua, revennyttä seinäpaperia, valoja ja varjoja. Alla olevan kuvan teos riittäisi yksinään: aukot johtavat jonnekin, käytettävissä olevan tilan kapenemiseen kenties, ja seinän varjoiset ihmishahmot kulkevat jonossa, pää kyyryssä, kohti jotain muuta. Teos etenee kahteen suuntaan. Näin koettuna se ei liity juuri mihinkään, vaan kelluu irrallisena kokemuksena tilassaan.

IMG_20160717_130238.jpg

Ympäristökoru ja Muodosta pois Vuojoen kartanossa Eurajoella 31.8.2016 saakka.

Sekalainen ja värikäs: Rakkaudella Heino, HAM

Kävin jo huhtikuussa Helsingin taidemuseon Rakkaudella Heino -näyttelyssä. Näyttely perustuu Heinojen taidekeräilijäperheen taidesäätiön kokoelmiin. Nyt jälkeenpäin mieleen tulee kaksi adjektiivia: värikäs ja sekalainen.

Sekalainen ei ehkä ole sama kuin sekava, mutta varsinaista yhtenäisyyttä näyttelystä on vaikea ainakaan pikaisella käynnillä löytää (ehkei se ole tarkoituskaan, tarkoitushan on vain esitellä ”näkökulma taidekeräilijöiden kokoelmaan”). Taiteilijoita on mukana kymmeniä ja monilta esillä on vain yksi tai kaksi työtä. Ne herättävät assosiaatioita ja muistikuvia taiteilijoiden tuotannon aiemmista kohtaamisista, ovat kuin metonymisiä osia jostain laajemmasta kontekstista. Minulle ennestään tuntemattomat taiteilijat jäävät tässä näyttelyssä vähälle huomiolle.

20160429_164730

Sekalainen ja värikäs: yhden huoneen lattialle tulvivat  vanhat ja likaiset pehmolelut suurehkosta pienoismallitalosta. Jarmo Mäkilän teoksen nimi on Ensimmäinen koulupäivä. Seinällä olevassa Kolkko leikki -maalauksessa pikkupojat puolestaan polttavat pienoismallitalon. Mäkilältä olen nähnyt näyttelyn Porin taidemuseossa takavuosina, sen joka kysyi ”pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin.” Nytkin ollaan leikin lopussa, tai siinä kohden missä leikki muuttuu todellisuudeksi.

Värejä riittää muuallakin: eräs Alvar Gullichsenin työ on kuin värioksennus seinällä ja Heikki Marilaltakin esillä on eräs hänen kukka-asetelmatauluistaan. Stina Saaristolta esillä oleva prinsessa sammakkoprinssinsä kera ei sentään ole niin värikäs kuin osa Saariston töistä.

20160429_171312

Eräs puhuttelevimmista on Kim Simonssonin teos, jossa näen tytön ja suden. Luulen, että teoksen nimi on Tukija, mutta myöhemmin internetistä selviää, että Tukija onkin toinen esillä oleva teos, jossa tyttö ratsastaa makaavalla kauriilla. Tyttö ja susi on nimeltään Sotilas IV, mutta paikalla ollessani olen tietenkin heti tehnyt tulkinnan: tyttö kannattelee selässään sutta, tai ehkä susi tukee häntä, tiedä häntä. Susi on hänen mukanaan ja pitää kiinni kaikin voimin. Onko syytä olettaa, että sudella on pahat aikeet, niin kuin susilla kliseisesti on? Vai vahvistaako selässä roikkuva susi tyttöä?

Sitä paitsi jälkikäteen en ole ollenkaan varma onko kyseessä susi vai jonkinlainen isokorvainen koira tai muu epämääräinen eläin; olen tehnyt hätiköidyn nimitulkinnan lisäksi nopean assosiaatiotulkinnan (sillä muistuttavathan monet Simonssonin tytöistä Punahilkkaa), enkä ole katsonut teosta tarkkaan. Tytön silmät ovat suuret ja tyhjät, kasvonpiirteistä tunnistan sen jo kaukaa Simonssonin työksi. Hän on alien, tässä ja läsnä ja poissa, vähän kuin lapsen unohdettu lelu.

Joka tapauksessa sekä Sotilas IV että Tukija kääntävät tässä tulkinnassa valta-asemia ympäri. Tukeeko toinen toista, onko tyttö alistanut makaavan kauriin alleen vai kannatteleeko hän sitä sarvista?

Simonssonilta muistan parhaiten Fiskarsin Ruukin kesänäyttelyssä pari vuotta sitten näkemäni teoksen, vai pitäisikö sitä sanoa performanssiksi: museotiloihin oli sijoitettu 3D-tulostin, joka teki pieniä muovisia tyttöpatsaita, aina yhden päivässä, hitaasti jurnuttaen. Valmiit tytöt olivat esillä hyllyllä (taiteilijan Facebook-sivulta näkee kuvan). Enimmäkseen ne olivat samannäköisiä, mutta joskus tulostin oli tehnyt virheen ja patsas oli jäänyt puolitiehen tai siitä oli tullut muovilankasyheröä. Sittemmin olen nähnyt samantapaisia patsaita myynnissä muualla, yksi maksaa noin 320 €. Ne ovat hidasta ja haavoittuvaista sarjatuotantoa.

(Tyhjentävin arvio, jonka olen Simonssonin tuotannosta nähnyt löytyy täältä: ”Miten muovityttöjen hinnat sitten kehittyvät jälkimarkkinoilla vuosien päästä jää nähtäväksi.”)

—–

Kun talvella kävin Helsingin taidemuseossa katsomassa Ai Weiweitä, joku oli kaatanut Tennispalatsin toiseen kerrokseen johtaviin portaisiin ison kasan popkornia (kuten moni tietänee, alakerrassa on elokuvateatteri). Ei ihme, että HAM mainostaa taiteen olevan popkornia aivoille.

En tosin ole varma onko se paras mahdollinen mainos taidemuseolle. Popkornia syödään, kun halutaan viihtyä, se otetaan esiin kun alkaa tapahtua ja voi seurata sivusta viihdyttävää elokuvataistelua. Emoji syö popkornia, kun viihdyttävä nettikeskusteluriita on alkanut. Popkorni poksahtelee kevyesti ja hajoaa lopulta mössöksi suussa, siementen kuoret takertuvat hampaiden väleihin.

Heinojen taidekokoelman näyttely on kiinnostava ja viihdyn siellä. Jälkivaikutelma on monella tapaa popkorninen.

Rakkaudella Heino -näyttely on esillä 28.8.2016 saakka.

20160429_174805

Kun taide katsoo takaisin: Saara Ekström, WAM

20160423_103257

Videoseinältä tuijottaa vastaan huuhkaja. Kun katsoo tarpeeksi kauan, se räpäyttää silmiään tai kääntää ehkä päätään, mutta jaksaa kyllä tuijottaa. Katse on intensiivinen, kuin se vaatisi jotain ja se seuraisi taiteen katsojaa sinne minne hän vain salissa meneekin.

Saara Ekströmin näyttely Wäinö Aaltosen museossa lähestyy loppuaan (viimeinen päivä tänään (24.4.2016)!), mutta onneksi ehdin vielä mennä paikalle.

Huuhkajaa vastassa on tolppien nokassa istuvia täytettyjä lintuja ja linnun ääniä, jotka kuuluvat kuution muotoisista kaiuttimista. Mutta todellinen taistelu käydään ihmisen ja pöllön, katsojan ja katseen kohteen välillä.

Saara Ekström liikkuu samoilla suunnilla kuin toisen tämän kevään näyttelyn Jussi Heikkilä, jonka näyttelyssä täytetyt ja kuvaannolliset linnut olivat myös keskeisessä osassa, mutta Heikkilä käsitteli lintujaan kevyemmin, jonkinlaisina silmänkääntötemppuina, jotka saattoivat muuttaa muotoaan helposti: ehkäpä lintu onkin vasara. Ekströmin linnut ovat ennen kaikkea läsnä, eivät muutoksen ja havainnoinnin kohteina, vaan osallistujina, jotka pyrkivät muuttamaan sitä, joka ne kohtaa.

 20160423_102603

Sitten on peruukki, diskopallo, orkidea ja maljakko hailakan ja tarkkaan harkitun värisissä vedoksissa. Ne kuvittavat installaatiota, johon kuuluu myös autonrenkaita, risuja ja vanha televisio, josta tulee lumisadetta (sitä tuli muuten tänään päivälläkin jopa Turussa, huhtikuu todella on kuukausista julmin). Museossa on hämärää ja moniin teoksiin kuuluvat ääninauhat värittävät kokemusta; paljon sellaista mikä tekee nykytaidemuseoissa käymisestä niin kiinnostavaa: päästä kokonaisvaltaisiin arjesta poikkeaviin ympäristöihin, sen sijaan että vain astuisi selkeästi valaistuun huoneeseen, jossa on tauluja seinillä.

Kiasmassakin muutama vuosi sitten esitellyssä Limbus-sarjassa on sieniä ja kukkia mustavalkokuvissa, sieniasetelmia kuin kellumassa tyhjyydessä. On jonkinlainen jäkäläkasvi, tai kallioimarre tai vastaava, joka avaa ja sulkee ”lonkeroitaan” – niiden välistä paljastuu vuorotellen numero 3, helminauhaa, kolme sormusta ja avain. Video herättää paljon assosiaatioita, mutta en haluaisi tulkita sitä. Ensireaktio on vastenmielisyys hitaasti sulkeutuvaa ja avautuvaa kasvia kohtaan, se kun tuntuu nielevän kaiken sisäänsä.

Ja sitten on broadsheet-lehtijulkaisu, jonka saa ottaa eräästä huoneesta mukaansa. Se kertoo Collyerin erakkoveljeksistä, jotka keräsivät 1940-luvulla New Yorkissa tavaraa ympärilleen, muun muassa sanomalehtiä. Lehdessä on mustavalkokuvia täytetyistä linnuista ja kirjoista ja englanninkielisiä tekstejä veljesten kokemuksesta.

Saara Ekströmin näyttely on ennen kaikkea läsnäoloa, kysymys siitä miten taide näyttäytyy ja tulee lähelle. Hän kuvaa prosesseja ja muutoksia, sitä miten hitaasti puvuntakki valmistuu, maatumista, lahoamista, silmien räpäytyksiä.

Suuri osa teoksista on uudehkoja, tehty juuri tätä näyttelyä varten. Ekström on syntynyt Turussa vuonna 1965. Vanhempien teosten kuvia voi vilkaista hänen kotisivuiltaan.

Kukkia ja puuta: Eggert Pétursson, Ai Weiwei

Kävin Porin taidemuseossa jo pääsiäisenä. Siellä yhäkin esillä oleva näyttely oli islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956). Hän maalaa kukkatauluja. Se ei kuulosta lähtökohtaisesti kovinkaan kiinnostavalta, mutta lähestymistapa on moderni.

Nähdään kanervia, kissankelloja, ehkä maksaruohoa, paljon sellaisia kasveja joita allekirjoittanut ei laisinkaan tunnista, sillä minun nuoruudessani ei kasvioita kerätty. Tunturiunikko, pohjanhorsma, suohorsma. Islannin kasvisto on rikasta ja vaihtelevaa. Eräässä teoksessa on kuulemma yli 70 kasvilajia. Pintaa tekisi mieli koskettaa ja tunnustella, on valoa ja varjoa, syvyysvaikutelmaa, vaikka ilmeisesti teosten pinta on melko tasainen. Ei ihme, että lähes joka taulun vieressä on koskeminen kielletty -merkintä.

 20160326_134008

Äänioppaan mukaan varhaiset työt 1990-luvulta ovat kuin tapettia toistossaan. Myöhemmin kuviot hajoavat, muuttuvat monipuolisemmiksi. Taulujen tarkkuudessa on jotain groteskiakin, hieman samaan tapaan kuin 1600-luvun asetelmamaalauksissa tai Heikki Marilan valuvissa kukkatauluissa. Pétursson ei kuitenkaan pyri hajottamaan kukkia, vaan asettaa luonnon kuin suurennuslasin alle. Hän tavoittelee kokonaista spektriä pikkusievyydestä komeaan hämmennykseen.

Kukat ovat selvästi Péturssonin elämäntyö. Vuonna 1983 hän kuvitti islantilaisen kasvioppaan. Se on museossa näytillä, samoin kuin hänen kahdeksanvuotiaana piirtämänsä kukkatutkielmat.

Museossa on nyt esillä myös Itä-Aasian videoikkuna -projektin viimeinen osa. Projekti alkoi jo vuonna 2013, muistan nähneeni yhden aiemman osan. Kyse on kaupungistumisesta, se koetaan videoteosten läpi hämärissä huoneissa, mustilla ja turkooseilla seinillä, on hälyisää ja silti museonhiljaista. Taiteilijat ovat Ai Weiwei, Chim Pom, Ham Yan Ah, Hayakawa Yumiko, Hung Keung, Kato Tsubasa, Man Phoebe, Miyanaga Akira, Okin Collective ja Wu Mali. Näyttelyn tiedotteen mukaan taiteilijoiden teokset ovat ”vastausta Henri Lefebvren (1996: 173) vaatimukseen taiteesta, joka ei palvelisi kaupunkia koristelemalla kaupunkitilaa taideteoksilla vaan josta muodostuisi ’sekä praxis että poesis yhteiskunnallisessa mittakaavassa: kaupungissa asumisen taito taideteoksena'”.

Kyse on siis arjesta, josta Lefebvrekin on paljon kirjoittanut, siitä miten sitä voitaisiin kuvata tavalla, joka todentaa ja todellistaa. Arkeen osallistuva taide ei ole kukkataulu seinällä.

Valikoiman kiinnostavin on ehkä Ai Weiwein video nimeltä Beijing (2003), 150 tuntia kuvaa kaupungin kaduilta. Video näytetään isolla kankaalla, sen edessä on kaksi säkkituolia, joille voisi jäädä istumaan. Katson videota ehkä vain pari minuuttia, mutta on selvää, että sellainen on kokemus taiteeseen uppoamisesta. Video tuntuu myös kiinnostavammalta kuin HAM:in (Helsingin taidemuseon) talvinen Ai Weiwei -näyttely, jonka kävin myös katsomassa tammikuussa, mutta josta en tullut kirjoittaneeksi. Näyttelyssä Ai Weiwei oli puurakennelmineen mahtipontinen ja raskas, hieman teennäinen ja teetettykin, vaikka ajatusta teoksissa ja niiden taustalla toki oli.

 20160103_121243

En aina kyennyt hahmottamaan missä määrin puurakennelmat (tehdyt ja teetetyt, tai vanhoista antiikkiesineistä muunnellut) kannattelivat ja lunastivat ajatuksensa. Taustatarinat, joita teosten infokylteissä kerrotaan, ovat vaikuttavia, mutta puurakennelmat jäävät niistä etäälle, vaikka ovatkin usein vaikuttavia pelkässä valtavuudessaan. Ai Weiwein tuotanto ei ole käsitetaidetta samalla tavalla kuin sellaiset käsitetaiteelliset teokset, jotka kannattelevat ajatustaan tai käsitettään kuin höyhentä lämpöä huokuvan patterin yllä, kevyesti mutta varmasti, siten että liike ja yhteys säilyvät. Teokset joita Helsingissä nähtiin olivat raskaita ja massiivisia. Ja toisaalta on niin, että Ai Weiweissä keskeisintä on sittenkin kokonaisuus, se miten hän tekee elämästään ja toiminnastaan jonkinlaisen kantaaottavan performanssin, pikemminkin kuin yksittäiset teokset.

Mutta Beijing-videolla hän on dynaaminen, raskaus jää syrjään ja jäljellä on maailman tarkasteleminen sellaisena kuin se jonain hetkenä on.

Sama pätee lopulta Péturssoniin: hän tarkastelee maailmaa, ottamatta sen enempää kantaa siihen millainen sen tulisi olla.

Lopuksi vielä erityismaininta Porin taidemuseolle: iso seinäkkeillä jaettu halli on tilana hieno, taiteenkin kannalta ilmavampi ja miellyttävämpi kuin täyteen ahdetut pienet huoneet (kuten esimerkiksi Ateneumin Rodin-näyttelyssä näytti olevan – vaikka tietysti jokaisen museon on pelattava sillä tilalla mitä käytettävissä on). Pétursson-näyttelyssä oli myös nykyaikainen ääniopastussysteemi.

Eggert Pétursson ja Itä-Aasian videoikkuna Porin taidemuseossa 28.8.2016 saakka. Museokortilla pääsee.