Pintoja joista päästä eteenpäin: Mary Heilmann ja David Reed (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 2)

Mary Heilmann (s. 1940) ja David Reed (s. 1946) ovat jonkinlaisia jälki-abstrakteja ekspressionisteja. Molemmat asuvat New Yorkissa ja ovat lähtöisin Kaliforniasta. Hamburger Bahnhofia varten luodussa Two by Two -näyttelyssä heidän teoksiaan asetetaan ensi kertaa tarkasteltavaksi rinnakkain.

Heilmannin töissä on selkeitä kaksiulotteisia kuvioita ja kirkkaita, pirteitä värejä.  Ne ovat staattisia, pysähtyneitä. Puhumme siitä kuinka ne edustavat jonkinlaista järjestystä, hallittavuutta, kun taas Reedin töiden kaareviin kolmiulotteista liikettä tavoitteleviin muotoihin ja onkaloihin voisi helposti upota, kadota. Rinnakkain on aina yksi työ kummaltakin, ja niitä yhdistävät esimerkiksi samantapaiset värimaailmat.

Heilmannin geometrisissa kuvioissa, neliöissä ja ympyröissä, näkyy usein myös maalauspinta, siveltimenjälki, eivätkä neliöidenkään reunat ole aina viivoittimella vedettyjä. Heilmann ottaa usein vaikutteita muilta taiteilijoilta, eräs työ esimerkiksi tuo mieleen Piet Mondrianin, mutta siveltimenjälki on ehkä hänen omansa. Geometrinen kuvio voisi helposti olla läpitunkematon pinta, seinä josta ei pääse eteenpäin. Ehkä Heilmannia ja Reediä yhdistää lopulta se, että heidän töistään on mahdollista päästä eteenpäin, johonkin.

Reedin töissä on jotain etäisen oloista, jotkut muodot muistuttavat tietokonegrafiikkaa tai yökerhoja, niiden muotokieltä tai värimaailmaa, valoja ja epämääräistä, hahmottumatonta liikettä. Grafiikkamaisuudesta huolimatta Reedin muodot ovat selkeästi maalauksia, koska siveltimenjälki näkyy niissäkin. Reedin värisävyt ovat usein synkkiä, kuin yö, jota edustaa tummansininen, siinä missä Heilmannin kirkkaankeltainen ja pinkki ovat päiväsävyjä. Tällaisen taiteen katsomiseen voisi helposti jäädä kiinni pidemmäksikin aikaa – abstrakti taide on parhaimmillaan silloin kun taidetta ei ole liikaa katsottavaksi, vaan on aikaa keskittyä – mutta on jälleen mentävä eteenpäin.

Two by Two: Mary Heilmann and David Reed, 6.3.- 11.10.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Hedelmiä ja vihanneksia: Nykytaiteen äänekkäät elämät (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 1)

Berliinissä pääkohteeni on Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart. Se on valtava nykytaiteen museo aikoinaan liian pieneksi jääneellä entisellä rautatieasemalla. Tänä kesänä Hamburger Bahnhofissa on noin seitsemän eri näyttelyä.

Ensimmäinen niistä on ”A-Z: The Marzona Collection”, joka esittelee kolmen kuukauden välein vaihtuvan valikoiman käsitteellistä ja minimalistista taidetta museon kokoelmista. Ensimmäinen huone on nyt omistettu Ed Ruschalle ja erityisesti varhaisille töille 1960- ja 70-luvuilta. Videolla nimeltä Premium 1970-luvun mies tekee salaatista asetelmaa. Hän leikkaa kurkkua ja tomaattia, asettelee niitä siistin koristeellisesti – sängylle. En kerro enempää, mutta video on hämmentävä ja asettaa jälleen uuteen kulmaan ruoka-aiheiset asetelma-aiheet. Miehellä on hiljainen, salainen elämänsä.

Myös Joseph Beuysiä on museossa useampi työ. Hänen installaationsa ovat enimmäkseen suurikokoisia ja lannistavia pelkällä läsnäolollaan. Kiinnostavin on (jälleen) hedelmän sisältävä asetelma: Capri-Batterie vuodelta 1985, joka esittelee sitruunan ja keltaisen lampun lasisessa laatikossa. Teos on kuulemma ekologinen kannanotto siihen kuinka energia tulee luonnosta. Mutta sitruuna on oikea, ja se jos mikä on jännittävää. Sitruuna on kutsuvan värikäs, virkistävä jo pelkällä läsnäolollaan.

Ohjeen mukaan patteri eli sitruuna tulee vaihtaa 1000 tunnin välein. Useissa museoissa (teoksesta on olemassa useita kopioita) on siis henkilö, jonka toimenkuvaan kuuluu sitruunan vaihtaminen. Tai ehkä vuoro kiertää, sillä onhan ikävää, jos yksi henkilö joutuu aina hakemaan kaupasta sitruunan. Ainakin Hamburger Bahnhofissa sopivaa henkilökuntaa varmasti riittää, sillä saksalaisissa museoissa näyttää olevan aina poikkeuksellisen runsaasti museovahtimestareita paikalla, joskus jopa enemmän kuin muita kävijöitä.

Kokoelmanäyttelyiden hämmentävimpiä töitä on Matthew Barneyn Cremaster 1 vuodelta 1995. Siihen sisältyy kaksi kuvaa naisesta oudossa asennossa valkoisten pehmusteiden välissä. Hänellä on kädessään viinirypäleitä. Toisella seinällä on kuva naisesta tanssijamuodostelman keskellä suurella urheilukentällä, ja pääkohteena video, jossa naisen liikkeitä seurataan. Ollaan ilmalaivassa, nainen on pöytäliinan alla, ja pöydän ympärillä ikkunoista ulos katselevat lentoemännät. Itse asiassa ilmalaivoja on kaksi, eron tietää siitä, että pöydillä on erivärisiä viinirypäleitä. Nainen vetää rypäleitä pöydässä olevan aukon läpi. Kuuluu yksinkertaista musiikkia, koreografia kentällä etenee. En pysty katsomaan videota kokonaisuudessaan, se on ilmeisesti pitkäkin, joten kokonaisuus jää hahmottumatta.

Jollain tapaa kyse on hiljaisuudesta, ilmalaivan vaimeasta kohinasta, ja liikkeen muuttumisesta liikkeeksi. Video on rauhoittava, lähes meditatiivinen. Teoksesta voisi katsoa videokeskustelun Ubuwebistä (erinomainen sivusto esim. käsitetaiteesta kiinnostuneille), mutta toistaiseksi haluan muistaa siitä vain kokonaisvaltaisen hämmennyksen kokemuksen, sen kuinka haluaisin nauraa mutta en voi.

Hämmennyksen kokemus: siihen ei pysty esimerkiksi Andy Warhol, jolta samassa kerroksessa on useita teoksia. Esillä on muun muassa varhaisteoksia, yksinkertaisia piirroksia, joissa värit sentään ovat yhtä kirkkaita kuin myöhemmin. Warholin teokset ovat tyypillisimmillään typerryttäviä, lähes täyttä pintaa, mikä on tietysti tarkoitus. Kirkkaat värit ja selkeys ovat kyllä puoleensavetäviä.

En myöskään ole ratkaissut kysymystä siitä miksi juuri viinirypäleitä, halki satojen vuosien, Frans Snydersin 1600-luvulta Matthew Barneyn 1900-luvun lopulle.  Kokemukseni Hamburger Bahnhofin kokoelmista on ennen kaikkea kokemus hämmennyksestä. Osittain se johtuu runsaudesta – museo on niin laaja, että aina on kiire seuraavaan huoneeseen.

Hamburger Bahnhof – Museum für Gegenwart collections, West Wing.

A-Z. The Marzona Collection #6/9 PQR, 26.5.-30.8.2015. Warhol ja Barney ovat luultavasti esillä pysyvämmin.

Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Tympeä veto, Picasso (ja kaksi museota Berliinin Charlottenburgissa)

Kun samoja tunnettuja taiteilijoita voi käydä katsomassa museosta toiseen, taide muuttuu jo turvalliseksi, olkoonkin, että vaikutelmilla on tapana elää. Olen siitä onnekas, että olen saanut käydä suurissa museoissa muutamissakin Euroopan kaupungeissa, joten tiettyjä taiteilijoita olen nähnyt paljonkin. Etukäteen olin ennakoinut, että törmäisin Berliinissä Claude Monet’hen kuten edeltävällä viikolla Mäntässä, mutta häntä en tällä kertaa tavannut – Alte Nationalgallerien  Impressionismi ja ekspressionismi -näyttelykin jäi käymättä. (Siitä voi lukea esimerkiksi Taina Latvalan blogista.)

Mutta Pablo Picasso on vähintään yhtä tavallinen, häntä olen luultavasti nähnyt ainakin Ateneumin näyttelyssä takavuosina sekä Pariisissa, vaikka muistini onkin hatara. Nyt Picasso esiintyi Berliinin Museum Berggruenissa. Taidekeräilijä ja -galleristi Heinz Berggruenin kokoelman pohjalta perustettu museo on osa laajaa Staatliche Museen zu Berlin -verkostoa (ainakin kuusi museota, jotka kaikki kuuluvat vielä Preuβischer Kulturbesitz -säätiön alle (20 museota)).

Berggruenissa on yli 100 Picasson työtä ja lisäksi lähinnä Henri Matissea, Paul Kleetä ja Alberto Giacomettia. Mukana on myös pari afrikkalaista taide-esinettä, joiden vaikutteiden kerrotaan näkyvän Picasson töissä, kuten Les Demoiselles D’Avignonissa, johon liittyen museossa on joitain luonnoksia. Muutoinkin tarjolla on kaikkea varhaisista töistä ja veistoksista kunnon kubismiin, joka on moniulotteisuudessaan mielestäni kiinnostavinta. Matisse, Klee ja Giacometti tuntuvat jäävän Picasso-tulvan alle, vaikka ovat kiinnostavia yksinään. Matisse esimerkiksi on viehättävän selkeä papiers découpés -töissään, jotka nousevat Berggruenin kokoelmassa esille. Berggruen olikin ensimmäinen, joka järjesti niistä näyttelyn Pariisissa 1953.

Berggruen-museon vieressä sijaitsee Sammlung Scharf-Gerstenberg, jossa esitellään surrealismia, ja samalla lipulla pääsee molempiin.  Siis kaksi kohtuullisen kokoista museota, jotka on omistettu lähinnä vain näille. Muutoinkin Berliinissä taidehistoria on ripoteltu lukuisiin museoihin, eikä samalla ovenavauksella mennä katsomaan egyptiläisiä veistoksia ja nykytaidetta. Toisaalta se on hyvä, mutta museovalikoima on myös jotenkin sekava ja vaikea hahmottaa.

Molemmissa museoissa lipun hintaan kuuluu ääniopas, sen vuoksi museoissa on hiljainen tunnelma, kuulokkeet luovat oman maailmansa, josta muut ihmiset jäävät ulkopuolelle ja keskustelu vähäiseksi. Se sopii surrealismin oheen hyvin, vaikka onkin vähän sääli.

Sammlung Scharf-Gerstenbergissä näkyvät surrealismin juuret: mukana on muun muassa muutama ranskalaisen kirjailija Victor Hugon 1800-luvulla tekemä työ sekä Francisco Goyaa. Surrealismi on täälläkin mitä on: alitajuntaa, kollaasia, outoja pirullisen oloisia hahmoja, silmiä, automaattipiirroksia. Berliini oli tietysti dadaismin (joka liittyy läheisesti surrealismiin) keskeisiä kaupunkeja. Tätä aspektia näyttely ei erityisesti korosta, vaikka moni taiteilijoista on toki saksalainen.

Eräs kiinnostavimmista töistä on Max Ernstin Qui est-ce grand malade (1923-1924). Siinä näkyy liike, kaksi lähes yhteensulautunutta melkein tanssivaa hahmoa edessä ja taustalla, ja liikkeessä on myös runo ja kieli. René Magrittelta näytillä on tyypillisiä näyttämöitä ja verhoja.

Jossain vaiheessa kiinnitän huomiota siihen kuinka vähän naistaiteilijoita kummankin museon näyttelyissä on. Huomioin vain yhden dadaisti Hannah Höchin teoksen. Naiset esiintyvät kyllä laajalti teosten aiheina, alastomat lepäävät ja käyvät moniin muihinkin asentoihin, uhkaaviinkin tilanteisiin, kuten eräässä Henri Rousseaun työssä. Picasson naiset sentään ovat enimmäkseen vahvan oloisia, jos kohta hajoavatkin. Eräässä teoksessa hän kuvaa ilmeisesti vaimonsa ja rakastajattarensa välistä kiistaa. Siinä on jotain tympeää, ikään kuin hänellä itsellään ei olisi osaa mihinkään ja naiset tässä vain kissatappelevat. Dick move, Picasso, tekisi mieli sanoa. Mutta taulu on kaunis.

Museum Berggruen: Pysyvämmät kokoelmanäyttelyt sekä Sideways: Henri Laurens–Pablo Picasso 13.6.-20.9.2015. Schloβstraβe 1, 14059 Berlin-Charlottenburg.

Sammlung Scharf-Gerstenberg: Mit anderen Augen, Surreale Welten 14.5.2015-21.8.2016. Schloβstraβe 70, 14059 Berlin-Charlottenburg.

U-Sophie-Charlotte-Platz, josta joutuu kävelemään useamman korttelin; hyvinkin lähelle molempia museoita pääsee bussilla 109, pysäkki Luisenplatz-Schloss Charlottenburg.

Still life ja lifestyle: Berliini ja eurooppalaiset vanhat mestarit

Seuraava taidematkakohde on Berliini. Koska meille tulee yllätyksenä, että Neue Nationalgalerie on suljettu, päädymme läheiseen Gemäldegaleriehin. Se on kai jonkinlainen kompromissi. Museossa on esillä eurooppalaista maalaustaidetta 1200-1700-luvuilta. On myönnettävä, että en ole siitä erityisen kiinnostunut, koska olen nähnyt Jeesus- ja tärkeä renessanssihenkilö -maalauksia runsaasti jo esimerkiksi Lontoon ja Pariisin museoissa.

Alussa jaksamme pohtia tarinoita maalausten takana. Mietimme miten Frans Snydersin Stilleben mit Hummer und Früchten -asetelma on saatu toteutettua, mikäli se on maalattu mallista: ehkä hummeri on ollut syytä keittää, että se ei alkaisi haista maalaustyön kestäessä? Kana ainakin näyttää raa’alta. Lisäksi siinä on viinirypäleitä ja kissa. (Taulun voi katsoa tämän artikkelin lopusta.)

Ruoka-aiheet olivat 1600-luvun maalaustaiteessa varsin suosittuja eritoten Hollannissa, Googlekin löytää useita uhkaavan tummasävyisiä asetelmia, joissa hummeri ja hedelmät ovat groteskilla tavalla esillä. Erityisesti maalaukset joissa esiintyi eksoottisia ruokia olivat usein statussymboleita, jotka viittasivat ulkomailta tuotuihin rikkauksiin, kuten Nicola Krantz kertoo. Maalausten tarkkuus on tietysti ihailtavaa, se tarkkuus, jonka valokuvan keksiminen on tehnyt suorastaan vähäarvoiseksi. Nykyajan asetelmiakin tekevät ruokalehtien kuvausjärjestelijät ja mainossuunnittelijat (jopa Instagram-amatöörit), mutta tarkoitus on ehkä osittain samantapainen: viitata yltäkylläisyyteen ja herättää ruokahalua, kaipuuta johonkin toisaalle, huolella rakennettuihin pöytiin, jossa tarjolla on kaikki tämä ja vielä jotain muuta, se lifestyle, josta ruokalehti kertoo.

Vanhojen taiteilijoiden teokset kertovat paljon ajastaan ja jälki on taidokasta, mutta yksittäisiä teoksia en jää katsomaan kovin pitkäksi aikaa. Tällaisissa museoissa maalauksia tapaa olla turhan paljon, jotta niille voisi suoda niiden kaipaamaa Krantzin artikkelin kaltaista historiallista pohdintaa ja perehtymistä.

Lukuisten vanhojen maalausten keskellä on Hanns Kunitzbergerin (s. 1955) teos ”Anfang 2015 Später”, joka on kaksi pientä valkoista neliönmuotoista kangaspohjaa. Sen formaatti on sama kuin jollain vanhalla teoksella, mutta kokemus eri. Rinnastus tuntuu tavoittavan sen mikä ero ehkä on taiteen katsomisella ja kohtaamisella, perehtymisellä ja kokemisella. Kunitzbergerin voi ohittaa yhtä lailla kuin ohitan suuren osan noin 1500:sta esillä olevasta maalauksesta, mutta se on samassa koettu, tunnistan sen.

Tarvitsenko taidetta, jotta voin toisaalta katsoa ruokalehtien hiljaisia elämiä, niitäkin joita minulla ei ole, syödä nopeaksi päivälliseksi jotain pakastimesta ja kokea tämän kaiken niin kuin tunnistaisin mitä on tapahtunut?

———

Vuonna 1998 avattu Gemäldegalerie on tyylikäs: suuressa rakennuksessa on monia pieniä näyttelyhuoneita, joiden keskellä on avara sali. Reunoilla voi istua ja katsella valon osumista kattoikkunoiden läpi lattiaan ja Walter de Marian (1935-2013) lähdeveistokseen. Miinusta siitä, että taulujen nimet kerrotaan pelkästään saksaksi ja muutakin teksti-informaatiota on niukalti tarjolla.

Gemäldegalerie: Matthäikirchplatz, 10785 Berlin – U-Bahn Potsdamer Platz

Stasi ja supersankarit: Daniel & Geo Fuchs Porin taidemuseossa

Porin taidemuseossa on nyt saksalaislähtöisen taiteilijapariskunnan Daniel & Geo Fuchsin kolme valokuvanäyttelyä: Toygiants, Forces & Explosions ja Stasi: secret rooms. Kaksi ensimmäistä ovat esillä 17.1.2016 saakka, Stasi-näyttely ilmeisesti vain 13.9.2015 saakka. Ratkaisu tuntuu erikoiselta, koska näyttelyt pelaavat hyvin yhteen. Valokuvasarjat on tietysti suunniteltu erillisiksi näyttelyiksi, mutta en usko, että olisin saanut näyttelyistä paljoakaan irti ilman viimeisenä läpi käymiäni Stasi-kuvia. Sen tunnelma antoi kahdelle ensimmäisellekin enemmän syvyyttä.

Toygiants-näyttely on valokuvia muovisista supersankarihahmoista, leluista, jotka sekoittuvat oikeisiin ihmisiin. Sylvester Stallone, Andy Warhol ja George W. Bush ovat muovinukkeja siinä missä Batman tai manga-hahmot. En juurikaan tunne supersankarikuvastoa, myönnän pitäväni sitä pitkästyttävänä. Mutta suurina armeijamaisina ryhminä muovilelut sopivat hyvin vieressä olevan sota- ja armeijakuvastoa kuvaavan Forces & Explosions -näyttelyn kanssa.

Muovinuket voi melkein kuvitella tönöttämään sotilaiden kanssa metsään, jonka läpi valo siivilöityy kauniisti. Forces & Explosions -näyttelyn ideana on yhdistää yllättävää taustakuvastoa sodan räjähdyksiin, konekiväärien kanssa seisoviin sotilaisiin tai helikopteriarmeijaan. Mukana on myös videokuvaa. Kiinnostavimpia ovat koristeellisiin vanhoihin kehyksiin laitetut sotavalokuvat: Monet’n heinäsuovan tai isoäitini nypläämän pitsiliinakuvion voisi laittaa samoihin kehyksiin. Fuchsien taidetta on pidetty käsitteellisenäkin, oleellisinta liekin pelkkä idea, se että näkee tämän kehystyksen tai viihteen ja todellisuuden sekoittumisen. Ja niin, siinäkö kaikki.

Stasi-näyttelyä varten Fuchsin pariskunta tutustui arkistoihin ja rakennuksiin  Itä-Saksassa. Ideana oli ottaa valokuva aina samasta kulmasta, jolloin sama pysähtyneen läsnäolon vaikutelma toistuu. Stasin huoneissa on menneiden vuosikymmenten karuja huonekaluja, kaikki vaikuttaisi olevan kuten silloin. Näyttelyn taustalla soi jokin omituinen surina, joka kuuluu museon muihinkin huoneisiin.

Kahden ensimmäisen näyttelyn muovinukkien armeijat ja konekiväärimiehet ovat valmiita hyökkäykseen, kuvat yrittävät kai kertoa siitä mitä tapahtuu nyt. George W. Bush muovinukkena näyttää viattomalta, kuten helikopteriarmeijan taustalla sininen taivas. Stasi-kuvissa puolestaan on outo keskeneräisyyden tunnelma. Ne ovat pysähtyneitä, lopullisia, mutta taustalle on tietenkin pakko ajatella sitä mitä Stasi teki. Vankilan portaikko tai jonkun virkamiehen (yhden tuhansista) työhuone kertovat siitä mitä jää jäljelle siitä mitä tapahtuu nyt. Se tuntuu uhkaavammalta kuin räjähdykset tai supersankariarmeija, vaikka näyttelyiden rinnastus tuntuu muistuttavan juuri, että tämä kaikki on samalla tasolla. Vai onko sellainen ajatus vaarallista relativismia, jo tapahtuneen tai nyt tapahtuvan normalisointia? En tiedä.

Bartleby ja tekemättä jättäminen: XX Mäntän kuvataideviikot

Mäntässä on niin paljon näyttelyitä, että Kuvataideviikoille jää Suomen poikki suuntaavassa aikataulussamme harmillisen vähän aikaa. Se surettaa, sillä nähtävää olisi useammaksikin tunniksi. Entisen teollisuusrakennus Pekilon neljässä kerroksessa sijaitsevan Uusi nykyisyys -näyttelyn ovat kuratoineet Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Erityisenä tavoitteena on nostaa esille Suomessa toimivia ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita. Näyttely kokonaisuutena pyrkiikin haastamaan ja ravistelemaan. Sinänsä mielenkiintoista on, ettei kokoavana teemana ole kuitenkaan esimerkiksi tarkastella Suomea ulkopuolisten silmin tai muuta ennalta arvattavaa, vaan mahdollisuudet ja tarkastelun kohteet ovat laajempia. Kokonaisuus vaikuttaa toki hajanaiselta, ja kantaaottavimpien töiden rinnalla vähemmän kantaaottavat tuntuvat helposti ohitettavilta.

Monissa teoksissa kommentoidaan poliittisia ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Ray Langenbachin installaatio esittelee David Rossin, lapsikauppajuristin, turvapaikkahakemuksen. Suohpanterror-kollektiivilta on esillä saamelaispukuinen Huuto-mukaelma ja muita kuvia, joilla pyritään ottamaan kantaa saamelaisten kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Erään teoksen posliinilautasissa on suomalaisten poliitikkojen kuvia.

Tarjolla on myös solvauksia ohikulkijoille huuteleva ananas (Christelle Mas) ja teos, jossa kävijä pääsee ilmaiseksi sisään, jos osallistuu teokseen ja ottaa näyttelyyn kannettavakseen kyltin, johon voi kirjoittaa vapaavalintaisen tekstin (Harrie Liveart).  Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen 101 kaikkien puolesta -projektiin liittyvässä Vaikuttavien kirjojen kirjastossa voi tarkastella erilaisten ihmisten valitsemia kirjoja Gabriel Garcia Marquezista Roope Ankkaan. Ihmisistä itsestään kerrotaan ikäryhmä, asuinpaikka ja muutamia muita demografisia tietoja.

Karolina Kucian teoksessa Mental Hotel voi mennä valkoiseen koppiin, jonka perällä on kirjoituspöytä. Pöydällä on vihko, jossa lause ”Artists can…” odottaa jatkoa. Lisäksi on lehtisiä, joissa on dialogia, joka perustuu Herman Melvillen Bartleby-pienoisromaaniin. Kucian toisessa kopissa on lauseita, jotka viittaavat muun muassa Germanwingsin koneen lentoturmaan. Tässä vaiheessa on jo niin kiire, että teoksen syvempi idea jää ehkä avautumatta (erilaisissa tiedotteissa kerrotaan Kucian asettavan näyttelyvieraan torakan asemaan, mutta tämä aspekti menee minulta ohi), mutta jään jälleen miettimään Bartlebya, joka kieltäytyi tekemästä, hän sanoi: ”Mieluiten en” (I’d prefer not to). Bartleby, the Scrivenerhan on yksi parhaita tarinoita mitä on koskaan kirjoitettu. (Löytyy myös Juhani Lindholmin suomennoksena ehkä lähimmästä kirjastosta.)

Bartleby tuo mieleeni viimekesäisen Kunsthalle Wienin New Ways of Doing Nothing -näyttelyn (pdf-linkki), joka  käsitteli monin tavoin työtä ja sen tekemättömyyttä. Kyse oli taiteesta työnä, kuten osaltaan myös Mäntässä, mutta myös muusta, nykyajan työelämän huonontumisesta. Se oli kiinnostava näyttely erityisesti siksi, että siinä oli näinkin tarkkaan rajattu teema. Bartleby oli esillä ainakin taiteilijakollektiivi Claire Fontainen teoksissa, ja muun muassa Natalie Czechin kuvat, joissa toistuu Daniil Harmsin teksti ”Today I wrote nothing. Doesn’t matter. 9 January” pohtivat sitä mitä olisikin jättää tekemättä, kieltäytyä siitä tai antaa olla, ja olla silti merkityksellinen. Joskus oikea vastaus ”artists can” -lauseen jatkoksi saattaisikin olla ”do nothing” tai ”prefer not to”. Taidetta tekemällä kieltäytyy aina jostain muusta, monesta sellaisestakin toiminnasta, joita Kuvataideviikkojen teokset tarkastelevat, ja samalla tietysti tekee jotain muuta. Tämä ei ole ajatuksena kovinkaan oivaltava, mutta kyse on totaalikieltäytymisen mahdollisuudesta, sen toisintamisesta erilaisiin tilanteisiin, mitä Bartleby ehdottaa. Ajatus tekemättä jättämisestä on ja sittenkin ei ole juuri sen vastaista mitä moni Kuvataideviikkojen kantaaottavimmista taiteilijoista on tehnyt.

Kuvataideviikot 31.8.2015 saakka. 

Mänttä: Serlachius-museo Gösta (ja ajatuksia taiteen arvosta)

Mänttä on kuin suomalaiset pikkupaikkakunnat yleensä, ensi kertaa nähtynä viehättävä mutta unelias. Taidekaupungin kesään mahtuu kuitenkin niin paljon taidetta, että tunnelma on kuin Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla: hetken tuntuu siltä, että täällä keskellä ei-mitään on ja ovat kaikki. Yksistään Serlachius-museo Göstassa on useita näyttelyitä nykytaiteesta vanhoihin tuttuihin.

Ensimmäisenä tielle osuu Antero Toikan, Mäntässä lapsena asuneen veistostaiteilijan, Visio 2015. Toikka tekee kirkasvärisiä veistoksia teräksestä ja vastaavista materiaaleista. Niitä on paljon ulkona museoalueella, mutta kiinnostavampi on sisällä museossa oleva huone, jossa pieni määrä teoksia on kokoontunut tiiviisti yhteen. Taustalla soi Timo Humalojan ja Pekka Lapin tekemä Piste-ääniteos, joka pohtii geometristen kuvioiden ilmeentymistä. Lukijan rauhallinen, monotoninen ja miellyttävä ääni on kuin tietoisen läsnäolon harjoitus, joskin sen sijaan, että hän sanoisi ”nyt ota oikein hyvä asento ja keskity vain siihen, että olet nyt tässä”, hän puhuu siitä kuinka piste liikkuu kolmion reunoja pitkin tai ympyrän kehällä. Siinä on jotain hyvin meditatiivista.

Korine ja Max E. Ammannin kokoelmista koottu outsider-taiteen näyttely on varsin laaja, jo itsessään hengästyttävä. Voisi jopa väittää, että niitä on turhankin paljon kunnon perehtymiseen. Moni taiteilijoista on tehnyt työtään laitoksissa, he ovat esimerkiksi kehitysvammaisia tai olleet psykiatrisissa sairaaloissa, mutta mukaan mahtuu myös muista syistä instituutioiden ulkopuolisia itseoppineita. Joissain tapauksissa tekniikoita voisi kuvitella erottaviksi, moni näistä taiteilijoista on tehnyt töitään joka pöytälaatikosta löytyvillä huopakynillä tai väriliiduilla. Mutta eihän sekään nykytaidemaailmassa mitään tarkoita. Näyttely on jaoteltu teemoihin, löytyy liikennettä, luontoa ja uskontoa. Mieleen jäävät muun muassa sarja, jossa useampi sveitsiläinen taiteilija on kuvannut lehmäjonon etenemistä Alpeilla ja sekatekniikkainen Maria-ikoni, joka on koristeltu kitsch-jouluenkeleillä ja leluprinsessakruunulla. Taiteilija on suomalainen, mutta hänen nimeään allekirjoittanut ei kirjoittanut ylös, vaikka yrittikin tehdä muistiinpanoja.

Taaempaa löytyy vielä Ville Lenkkerin kuratoima Kaukainen kosketus -valokuvanäyttely. Lenkkeri oli kuvannut edellisenä vuonna lapsuutensa Mänttää, ja kutsui sitten yhdeksän taiteilijaa kymmeneksi päiväksi kuvaamaan Mänttää. Pekka Niittyvirran (toivottavasti se oli hän) kuvissa on muun muassa Mäntän Siwa ja sateessa kulkeva mies, josta näkyy luurankohupparin peittämä selkä. Yksinkertaisessa toteavuudessaan nämä kuvat puhuttelevat eniten. Keskellä suurta museohuonetta on Roger Ballenin löytämä autiotalo, joka on pystytetty installaatioksi. Sisältä löytää muun muassa Conchita Wurstia muistuttamaan muokatun Helene Schjerfbeckin omakuvan ja ihmisenkokoisia nukkeja, jotka pitävät karmivia ääniä. En huomaa ääniä ennen kuin menen taloon sisälle, mutta sieltä poistuttuani en voi olla kuulematta niitä muualla huoneessa.

Kartanon puolella on kuuluisa Claude Monet’n heinäsuovamaalaus, jonka aitous varmistui keväällä. Maalaukselle on varattu oma huone. Teos tuntuu sinänsä melko tavanomaiselta, mitä sen edessä voi kysyä muuta kuin kysymyksiä taiteen arvosta, sitä mikä arvon määrittää. Se resonoi mukavasti esimerkiksi outsider-taiteen näyttelyssä olevien Mose Tolliverin teosten kanssa, jotka hän on signeerannut nimellä MoseT. En tiedä onko Tolliver ajatellut Monet’ta, mutta mielessäni signeeraukset yhdistyvät heti. Myös Antero Toikalta esillä on Hommage à Monet -teos, oranssi Giverny-veistos. Göstan näyttelyt tuntuvat muutoin melko erillisiltä, joten onneksi tällaisia pieniä yhtymäkohtia voi hakea.

Serlachiuksen kokoelmiin maaseutuaiheinen Monet sopii hyvin, tarjolla on kahden pienehkön näyttelyn verran perinteisiä edelfeltejä ja gallenkalleloita. Nämä ovat niitä, jotka ovat Suomen museoissa yhtä peruskauraa kuin Monet Euroopan suurissa museoissa. Uskonkin törmääväni Monet’hen jo pian taas Berliinissä. Pidän kyllä Monet’sta, mutta olen myös  jo nähnyt paljon hänen teoksiaan.

Loppuun sopii sitaatti amerikkalaisen Ben Lernerin romaanista Leaving the Atocha Station (2011): ”I had long worried that I was incapable of having a profound experience of art and I had trouble believing that anyone had, at least anyone I knew. … Insofar as I was interested in the arts, I was interested in the disconnect between my experience of actual artworks and the claims made on their behalf; the closest I’d come to having a profound experience of art was probably the experience of this distance, a profound experience of the absence of profundity.” (s. 9).  Kertoja on runoilija ja viettää aikaansa taidemuseossa, jossa hän näkee jonkun itkevän vanhan maalauksen äärellä ja epäilee kokemuksen aitoutta.

Göstan näyttelyiden moninaisen kirjon äärellä kokemusten olemusta sopiikin kysyä. Ei, en tarkoita, että siellä mikään ei olisi tehnyt vaikutusta. Olihan siellä koettavaa, jos kohta paljon sellaistakin, minkä saattoi ohittaa nopeasti. Mutta ratkaisematta jää kysymys siitä mikä se kokemus on ja mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Luultavasti Monet’n heinäsuovan näkemisen on tarkoitus olla vähän kuin tapaisi kesäfestareiden backstagella Cheekin: kohtaamisen sinänsä oletetaan tekevän kohtaajasta jotenkin merkittävämmän, vaikka Cheekin olisi nähnyt useita kertoja valokuvissa. Mutta enemmän jään miettimään Mose Tolliveria tai miestä, joka luurankohupparissaan kävelee poispäin: millaisia ovat heidän kokemuksensa? Sitä paitsi on jo kiire Mäntän Kuvataideviikoille, joista lisää myöhemmin.

Göstan kesänäyttelyt ovat esillä 13.9.2015 saakka. 

Mel Bochner ja Washington D.C.

Eräs mieleenpainuvimpia museokokemuksiani oli National Gallery of Art Washington D.C.:ssä. Siellä on kokoelmia, joissa taisi olla ainakin Jackson Pollockia ja Piet Mondriania.*  Eniten innostuin silti vaihtuvasta näyttelystä, joka oli sillä kertaa, kolme vuotta sitten, Mel Bochneria.

Bochner on käsitetaiteilija, hänen ensimmäistä näyttelyään Working Drawings and Other Visible Things on Paper Not Necessarily Meant To Be Viewed as Art vuonna 1966 on pidetty yhtenä ensimmäisistä käsitetaiteen näyttelyistä. National Galleryssa näytillä oli muun muassa ruutupapereita, joilla on listoja ja suunnitelmia töiksi.

Viime vuosina Bochner on tehnyt suuria ja värikkäitä sanamaalauksia. Hän toistaa ja värittää yksinkertaisia sanoja ja tekee niistä katseltavia, ymmärrettäviä. Teoksen nimi voi olla Nothing, ja se lukee siinä moneen kertaan varioituna, eri sanoin. Bochnerin idea on niin yksinkertainen, että sen toivoisi keksineensä itse.

Bochnerin maalaukset ovat jonkinlaisia synonyymilistoja. Hän käyttää apuna Rogetin Thesaurusta, synonyymisanakirjaa. Jopa sanakirjasta tietämättä tuntuu kuin listat tulisivat valmiina, annettuina. Sana muuntuu, varioituu toiseksi kuin käskystä. Maalausten selkeys ja kirkkaat värit korostavat vaikutelmaa jonkinlaisesta automaattisuudesta. Sanat ovat banaaleja, kuten ”amazing”, ”nothing” tai ”blah”. Toisin kuin muut, ”blah” ei löydä itselleen edes synonyymejä.

Ehkä koin Bochnerin teokset läheisiksi, koska sanat ja runous ovat ydinainesosaamistani, niistä luulen tietäväni jotain. Bochner, samoin kuin jotkin kiinnostavat runot, pystyvät tutkimaan kieltä tavoilla, joihin kielitiede ei pysty. Aikoinaan halusin opiskella kielitiedettä, mutta nykyään tutkin runoutta juuri siksi, että kielitiede ei kielen tutkimiseen pysty (kaikilta osin, mikä on tietenkin tarpeellinen lisäys, mitenkään kielitieteen saavutuksia vähättelemättä). Ja on tietenkin hirveä nykytaide- ja kirjallisuusklisee väittää jonkun ”tutkivan” jotain. Mutta Bochner on tietysti kiinnostunut myös lukemisen ja näkemisen tai katsomisen välisistä eroista ja suhteista.

Bochnerin sanamaalaukset yhdistyvät mielessäni Jani Leinoseen, joka on kirjoittanut lauseita ylikansallisten firmojen ja tuotteiden logokirjasimilla. Yhteys on ilman muuta kaukaa haettu, molemmat vain käyttävät sanoja ja kirkkaita värejä, ja heillä on tietysti omat tavoitteensa. Mutta molempien teoksissa sana tai lause jollain tapaa tuotteistuu, muuttuu käsiteltäväksi objektiksi. Siinä missä Bochnerin sanat ovat yksinkertaisia, kuten ”nothing” tai ”blah”, Leinonen hakeutuu provokatiivisten mutta kuitenkin banaalien lauseiden pariin. Bochnerin työt ovat kuitenkin listamaisuudessaan avoimempia ja määrittymättömämpiä, eikä hän tietenkään ota kantaa brändien maailmaankaan. Leinonen on paljon lannistavampi. Bochner avaa jotain, mitä ei aivan tavoita.

Käsitetaiteesta ei ole pitkä matka runouteen, sitäkin on nykyään käsitteellistä. Jos voisin, linkittäisin tähän Robert Fittermanin runot Starter Castle ja Zoomburb (teoksesta Sprawl, 2010), jotka esittelevat brändinimiä ikään kuin avainsanapilvessä. Jos lisäisi värit, hän voisi olla Bochnerin ja Leinosen risteytys. Juuri Fittermanin takia olen johtunut ajattelemaan Bochneria ja Leinosta yhdessä. Myös Fitterman on äärimmäisen banaali, mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä.

Mutta ennen kaikkea muistoni Bochnerin näyttelystä on kokemus tilassa olemisesta. National Galleryn tornitilat olivat kiinnostavat, epämääräinen muistikuvani on, että huoneet olivat pieniä ja tilat sokkeloiset. Saatan olla väärässä. Mutta olin viettänyt kolme päivää seminaarissa, jonka päätteeksi oleilu rauhallisessa museotilassa tuntui hyvältä. Bochnerin kieli oli käsitettävissä, tavoitettavissa, yksinkertaista. Se tuntui sillä hetkellä virkistävimmältä mahdolliselta löydöltä.

Noin vuotta myöhemmin olin Portossa, jossa Bochnerin näyttely oli juuri avautumassa. Kävimme museossa edeltävänä päivänä, ja olisin mielelläni mennyt takaisin, mutta paikallinen ystäväni ei ollut erityisen innostunut museoista. Lopulta istuimme rannalla aurinkotuoleissa ja tilasimme yhden oluen, jonka joimme puoliksi.

*Kävin vain itäisellä puolella, jossa on nykytaidetta; länsipuolella olisi ollut vanhempaa enimmäkseen eurooppalaista taidetta esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta (tämä lainaus tai appropriaatio sopii tietysti erinomaisesti Yhdysvaltain pääkaupungin eurooppalaishenkisen keskustan kansallisgalleriaan – D.C.:ssähän on mahtipontisen muinaiskreikkalaisia rakennuksia ja kerrostalojen korkeutta on rajoitettu, toisin kuin muissa pilvenpiirtäjien luvatun maan isommissa kaupungeissa).

Myöhemmin samana päivänä ehdin Phillips Collectioniin, jossa oli kaiketi myös esillä Monet’ta ja kumppaneita, kuten moniaalla. Sieltä muistan pääasiassa yhden huoneen, jossa oli tarkkaan harkittu valaistus. Huoneen joka seinällä oli jokin Mark Rothkon värisävyjä esittelevä teos. Keskellä saattoi istua penkillä ja katsella seinien kohoavan tai kaatuvan päälle. Huoneeseen taisi päästä vain muutama ihminen kerrallaan, mikäli en muista väärin, mikä on hyvin mahdollista. Muistikuvissani siellä on aivan erinäköistä kuin linkin kuvassa, pimeämpää. Kokemus tuntui tarkasti rajatulta. Kuten Bochner-näyttelyssä, tila itsessään oli selkeä ja hallittava, mikä auttaa taideteosten esiintymistä. Pienemmät tilat ovat usein kiinnostavampia kuin valtavat museohuoneet, joissa on valtavasti ihmisiä.

7. Turku Biennaali 2015: Odottamaton vieras

Kun kävin Turku Biennaalissa 2013, oli jokin elokuinen arki-ilta, jolloin kaipasin jotain arjesta poikkeavaa ja muistin, että Biennaali oli vielä käymättä. Muistan tunnelman, en yksittäisiä teoksia: kuinka olin lähes ainoita museovieraita sillä hetkellä, hiljaisuuden, ja kokemuksen vieraudesta, arjen ja kodinomaisen sekoittumisesta johonkin outoon. Ars Novan näyttelyhuoneet ovat pienehköjä ja hämäriä, ja siksi niissä on turvallista olla.

Nyt menen museoon kiireisenä kesäpäivänä, yhtenä kesän ensimmäisistä aurinkoisista, ulkona on keskiaikamarkkinat ja ihmisiä aivan liikaa. Teemana on odottamaton vieras, se tarkoittaa, että näyttelyyn on hakemusten perusteella kutsuttu kotimaisia taiteilijoita, joista jokainen on saanut kutsua mukaan yhden vieraan.

Odottamattomin on Kalle Mustosen Tonttukuninkaan kuolema, seitsemän metriä korkea puusta rakennettu puutarhatonttu, joka makaa selällään yhden näyttelyhuoneen lattialla siten, että päästäkseen huoneen läpi on kierrettävä sen sormet vaarallisen läheltä. En tiedä onko se sallittua, vai pitäisikö kiertää samaa reittiä takaisin. Lattialla makaava tonttu on rujo ja pitkähattuinen, mutta jotain puutarhatontun pelottavasta viattomuudesta siinä on. Se on tuttu, kitschiä, mutta valtavuudessaan tuntematon.

Odottamaton vieras: ehkä se on lapsi, joka Erkka Nissisen videoteoksen edessä kysyy isältään: ”Onks tää maalaus? Tää ei näytä maalaukselta.” Videoteoksessa taiteilija kertoo aluksi, ettei hänellä ole teokselleen ideaa, eikä hän yrityksestä huolimatta sitä löytänyt, mutta aikoo tehdä videon silti. Sitten hän puhuu huonosti äännettyä englantia, makaa peruukki päässä nurmella, ja myöhemmin haastattelee kerrostalossa asuvaa nuorta miestä, jolla on peiliaurinkolasit ja joka ei halua puhua videon ohjaajalle.

Totta kai taiteilijat valehtelevat, sekin mikä kehystetään hutaistuksi ja harkitsemattomaksi pitää epäilemättä taustallaan paljon harkintaa ja poisvalitsemista. Teoksen aseman ja sisällön vähätteleminen on turha ele, ja kyllästyttävä silloin kun nykytaidetta on nähnyt paljon. Mutta tiedän että sitä tarvitaan: miksi maailmassa, joka on täynnä videoita, maalauksia ja kulttuurituotteita olisi omaperäistä tuottaa jotain, mikä ei ota huomioon itseään?

Toisaalla biennaalissa on Aulis Harmaalan Muodonmuutos, johon kuuluu perhoskokoelma, sarja valokuvia ihmisistä perhosensiivet selässään ja sovituskoppi sekä valikoima siipiä, joita museokävijä voi sovittaa ylleen kopissa. Kuvista kaksi on sinänsä kiinnostavia: lääkäri, joka tutkii potilasta siivet selässään ja vanha mies, joka etenee rollaattorin kanssa, mutta voisi silti lentää, koska hänellä on siivet. Mutta itsestäni ja omista mahdollisista muodonmuutoksistani en saa merkittävää valaistumista, vaikka teos siihen kehottaakin. Näytän siivet selässä typerältä. Ne eivät tunnu osalta minua, joten en osaa hahmottaa ehdotettua mahdollisuutta kuvitella itsensä toisenlaisena, erilaisena, muuttuneena. Havainto kai sekin on, mutta en ole varma riittääkö se.

Harmaala on kutsunut mukaan alankomaalaisen taiteilijapariskunta Gil & Motin. Heiltä on näytillä kaksi videota, jossa keskustellaan mm. islamista, kaksi kenkäparia ja puoliksi syöty vaaleanpunainen keksi, joka esiintyy toisella videoista. Heidän tapauksessaan itse pariskunta, joka esiintyy myös videolla, on kiinnostavampi: he pukeutuvat identtisesti, mikä on kiehtovalla tavalla häiritsevää.

Olen selvästi valinnut väärän päivän, en keskity koska päivässä tapahtumia on liikaa ja jälkikäteen käy ilmi, että olemme jättäneet toisen kerroksen kokonaan väliin. Muistan kyllä, että museossa on toinen kerros, mutta en keskity tähän ajatukseen, ehkä luulen siellä olevan jotain muuta. Kuinka noloa. Näkemättä jääneistä kiinnostavalta kuulostaa Marjatta Holma, joka on Turun Sanomien arvostelun perusteella maalannut jonkinlaisia yksivärisiä levyjä. Että niinkin voi tehdä, taas, mutta näkemättä ei voi sanoa mitä se olisi ollut: millaiset ovat materiaalit, miltä pinta näyttää. Onko se kalsea vai lämmin, mitätön vai selkeä, onko tauluja useampia ja millaisissa suhteissa ne ovat toisiinsa.

Tarjolla olisi myöskin ollut Krister Gråhnin ja Jarno Vesalan Työn alla -installaatio, jossa kaksi museohuonetta on laitettu remonttiin. Teokseen liittyy ilmeisesti lappu, jossa lukee ”Pahoittelemme remontista aiheuttavaa häiriötä”, tai sitten se on vain näyttelykatalogin kuvitusta. Se olisi ollut kiinnostavaa, sillä se resonoi nykytaidemuseoista silloin tällöin löytyvän lapun kanssa: ”Pahoittelemme häiriötä, teos epäkunnossa”. Näin silloin, kun esimerkiksi videoinstallaation TV on lakannut toimimasta. Koskaan ei voi olla varma onko se tahallista. Katalogissa Tero Kartastenpää kirjoittaa teoksesta, että ”Taiteesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä sitä tarvitse säilyttää”. Riittääkö sitten myös, että vain kirjoittaa siitä, eikä käy katsomassa?

Mutta läsnäolo, se on silti tärkeää. Nykytaiteessa juuri läsnäolo, kuten sen tontun.