Sekalainen ja värikäs: Rakkaudella Heino, HAM

Kävin jo huhtikuussa Helsingin taidemuseon Rakkaudella Heino -näyttelyssä. Näyttely perustuu Heinojen taidekeräilijäperheen taidesäätiön kokoelmiin. Nyt jälkeenpäin mieleen tulee kaksi adjektiivia: värikäs ja sekalainen.

Sekalainen ei ehkä ole sama kuin sekava, mutta varsinaista yhtenäisyyttä näyttelystä on vaikea ainakaan pikaisella käynnillä löytää (ehkei se ole tarkoituskaan, tarkoitushan on vain esitellä ”näkökulma taidekeräilijöiden kokoelmaan”). Taiteilijoita on mukana kymmeniä ja monilta esillä on vain yksi tai kaksi työtä. Ne herättävät assosiaatioita ja muistikuvia taiteilijoiden tuotannon aiemmista kohtaamisista, ovat kuin metonymisiä osia jostain laajemmasta kontekstista. Minulle ennestään tuntemattomat taiteilijat jäävät tässä näyttelyssä vähälle huomiolle.

20160429_164730

Sekalainen ja värikäs: yhden huoneen lattialle tulvivat  vanhat ja likaiset pehmolelut suurehkosta pienoismallitalosta. Jarmo Mäkilän teoksen nimi on Ensimmäinen koulupäivä. Seinällä olevassa Kolkko leikki -maalauksessa pikkupojat puolestaan polttavat pienoismallitalon. Mäkilältä olen nähnyt näyttelyn Porin taidemuseossa takavuosina, sen joka kysyi ”pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin.” Nytkin ollaan leikin lopussa, tai siinä kohden missä leikki muuttuu todellisuudeksi.

Värejä riittää muuallakin: eräs Alvar Gullichsenin työ on kuin värioksennus seinällä ja Heikki Marilaltakin esillä on eräs hänen kukka-asetelmatauluistaan. Stina Saaristolta esillä oleva prinsessa sammakkoprinssinsä kera ei sentään ole niin värikäs kuin osa Saariston töistä.

20160429_171312

Eräs puhuttelevimmista on Kim Simonssonin teos, jossa näen tytön ja suden. Luulen, että teoksen nimi on Tukija, mutta myöhemmin internetistä selviää, että Tukija onkin toinen esillä oleva teos, jossa tyttö ratsastaa makaavalla kauriilla. Tyttö ja susi on nimeltään Sotilas IV, mutta paikalla ollessani olen tietenkin heti tehnyt tulkinnan: tyttö kannattelee selässään sutta, tai ehkä susi tukee häntä, tiedä häntä. Susi on hänen mukanaan ja pitää kiinni kaikin voimin. Onko syytä olettaa, että sudella on pahat aikeet, niin kuin susilla kliseisesti on? Vai vahvistaako selässä roikkuva susi tyttöä?

Sitä paitsi jälkikäteen en ole ollenkaan varma onko kyseessä susi vai jonkinlainen isokorvainen koira tai muu epämääräinen eläin; olen tehnyt hätiköidyn nimitulkinnan lisäksi nopean assosiaatiotulkinnan (sillä muistuttavathan monet Simonssonin tytöistä Punahilkkaa), enkä ole katsonut teosta tarkkaan. Tytön silmät ovat suuret ja tyhjät, kasvonpiirteistä tunnistan sen jo kaukaa Simonssonin työksi. Hän on alien, tässä ja läsnä ja poissa, vähän kuin lapsen unohdettu lelu.

Joka tapauksessa sekä Sotilas IV että Tukija kääntävät tässä tulkinnassa valta-asemia ympäri. Tukeeko toinen toista, onko tyttö alistanut makaavan kauriin alleen vai kannatteleeko hän sitä sarvista?

Simonssonilta muistan parhaiten Fiskarsin Ruukin kesänäyttelyssä pari vuotta sitten näkemäni teoksen, vai pitäisikö sitä sanoa performanssiksi: museotiloihin oli sijoitettu 3D-tulostin, joka teki pieniä muovisia tyttöpatsaita, aina yhden päivässä, hitaasti jurnuttaen. Valmiit tytöt olivat esillä hyllyllä (taiteilijan Facebook-sivulta näkee kuvan). Enimmäkseen ne olivat samannäköisiä, mutta joskus tulostin oli tehnyt virheen ja patsas oli jäänyt puolitiehen tai siitä oli tullut muovilankasyheröä. Sittemmin olen nähnyt samantapaisia patsaita myynnissä muualla, yksi maksaa noin 320 €. Ne ovat hidasta ja haavoittuvaista sarjatuotantoa.

(Tyhjentävin arvio, jonka olen Simonssonin tuotannosta nähnyt löytyy täältä: ”Miten muovityttöjen hinnat sitten kehittyvät jälkimarkkinoilla vuosien päästä jää nähtäväksi.”)

—–

Kun talvella kävin Helsingin taidemuseossa katsomassa Ai Weiweitä, joku oli kaatanut Tennispalatsin toiseen kerrokseen johtaviin portaisiin ison kasan popkornia (kuten moni tietänee, alakerrassa on elokuvateatteri). Ei ihme, että HAM mainostaa taiteen olevan popkornia aivoille.

En tosin ole varma onko se paras mahdollinen mainos taidemuseolle. Popkornia syödään, kun halutaan viihtyä, se otetaan esiin kun alkaa tapahtua ja voi seurata sivusta viihdyttävää elokuvataistelua. Emoji syö popkornia, kun viihdyttävä nettikeskusteluriita on alkanut. Popkorni poksahtelee kevyesti ja hajoaa lopulta mössöksi suussa, siementen kuoret takertuvat hampaiden väleihin.

Heinojen taidekokoelman näyttely on kiinnostava ja viihdyn siellä. Jälkivaikutelma on monella tapaa popkorninen.

Rakkaudella Heino -näyttely on esillä 28.8.2016 saakka.

20160429_174805

Mainokset

Ei vähempää kuin maailma: Anselm Kiefer Göstassa

20151230_122102Mänttä on käymisen arvoinen näemmä jopa kahdesti vuodessa, vaikka tekeekin matkaan mutkan. Vielä joulun välipäivinä Suomen maisemakin (ks. yllä) on keskimäärin yhtä harmaa kuin saksalaisen Anselm Kieferin värimaailma. Kieferin näyttely ehdittiin Helsingin Sanomissa jo julistaa vuoden, ellei peräti vuosikymmenen taidetapaukseksi.

Vaikka suhtaudun mieluusti ylisanoihin varauksella, ei käy kieltäminen, että näyttely on vaikuttava. Serlachius-museo Göstaan on saatu lainaan teoksia taidekeräilijä Hans Grothen kokoelmasta. Grothe on ilmeisesti keskittynyt viime vuosina lähinnä Kieferin taiteen keräilyyn ja myynyt muut pois.

 20151230_123638

Kuten niin monissa muissa näyttelyissä aiemminkin, ensimmäinen huone tuntuu vielä hahmottomalta. Böömi meren rannalla -teos asettaa kyllä suuntaviivat (harmaa, kirjava, raskas, moniulotteinen, kerroksellinen), mutta ensimmäisten teosten luonne hahmottuu vasta käytäessä syvemmälle.

Ensimmäisestä huoneesta esiin nousee kuitenkin työ, joka kuvaa kuolleita tulppaaneja lyijytaustalla. Teoksen esittelytekstissä viitataan 1600-luvun Hollantiin, jossa tulppaaneilla oli suurta arvoa. En tietenkään voi olla muistamatta myös hollantilaisten asetelmamaalauksia, joissa kuolleet kukat pääsivät limittäin elävien kanssa.

Kuolleiden kukkien asetelmista ei enää ole pitkä matka Heikki Marilaan, jonka näyttelyn näin syyskuussa Wäinö Aaltosen museossa.

Lienee sattumaa, että Gösta-museon ravintolan seinässä on nyt Heikki Marilan maalaus, jonka hän maalasi sinne syyskuussa (se tosin esittää Mäntän karttaa). Marilan ja Kieferin maalikerroksissa ja uskontoviittauksissa on jotain samantapaista, olkoonkin, että toinen heistä käyttää reippaasti värejä ja toinen ei. Molempien teoksissa vaikuttaa monumentaalisuus, tunne hiljentymisestä isokokoisen teoksen edessä.

Kieferin teokset ovat suurikokoisia, öljyväri- ja emulsiokerrosten paksuus kovin painava. Kerroksista teoksiin tulee syvyyttä, jota ei valokuvista näe, ja siksi ne kannattaa katsoa henkilökohtaisesti.

Kieferin teoksissa toistuu lyijy, sen harmaa raskaus, joka pysäyttää paikoilleen mutta pitää myös koossa kaikkea muuta. Niissä toistuvat auringonkukat: aina kuolleet, joskus lyijyyn valetut. Niissä toistuu hiljaisuus. Katsellaan tähtikuvioita ja luetaan Raamatun tarinoita Jaakobista, Eesausta ja Baabelin tornista; pystytetään lyijystä kirjahyllyjä ja muistellaan holokaustia. Päätön Sapfo kannattelee lyijyistä kirjakasaa. On pyykkiä narulla ja täytetty joutsen. Baabelin tornistakaan ei tiedä onko se vasta rakenteilla vai jo hajoamassa, mutta olennaista on, että kaiken tulee sekoittua.

Anselm Kiefer ei pyri mihinkään sen vähempään kuin maailman hahmottamiseen, jos ei sentään sen selittämiseen. Hän haluaa näyttää sitä mitä tapahtuu maalla ja merellä, sitä kuinka kukat kuolevat, kuinka meri lainehtii ja vie mukanaan Suurta rahtia tai Böömiä kohti merta.

Ajatus siitä, että Böömi on meren rannalla (vaikka on oikeasti sisämaassa) viittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin (1926-1973) runoon, kuten myös muutamien muiden Kieferin teosten nimet (Bachmann puolestaan viitannee Böömin suhteen Shakespearen näytelmään, joka tunnetaan suomeksi nimellä Talvinen tarina. Böömi-runon voi lukea englanniksi täältä, suomennosta ei tietääkseni ole tehty.) ”Jos Böömi on yhä meren rannalla, uskon jälleen mereen”, kirjoittaa Bachmann. Böömi on valinta, mereen ja sitä myötä maahan uskominen on valinta. Valittava on myös se, että vaihtoehdot – minä tai joku muu – ovat samanarvoisia.

Sekä Bachmann että Kiefer haluavat uskoa kaltaisuuksiin, rinnastuksiin, tasa-arvotuksiin, siihen, että meillä on yksilöinä merkitystä vain suhteissa toisiimme ja maailmaan. Heidän tyylinsä on paikoitellen hieman vanhanaikaistakin: he viljelevät viittauksia muuhun taiteeseen, vaativat merkityskerrosten avautumisen pohjaksi tietoa ja tunnistusta. Viittauskohteet, kuten Raamattu tai Shakespeare, voivat toisaalta olla tuttuudessaan lähes turvallisia.

En aina ole syvällisen symboliikan ystävä, koska sellainen sortuu herkästi oletukseen siitä, että kaikki ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä samalla tavoin, että ammentamalla yhteisistä symboleista pääsemme kohti jotain totuutta. Sen vastapainoksi on hyvä olla myös paikallisuutta, painotusta nykyhetkeen ja asioiden merkityksiin itsessään. Mutta siitäkin huolimatta Kieferin maailmalle on paikkansa, se on niin kattava, että sitä ei voi olankohautuksella ohittaa.

Kiefer-näyttelyn voi nähdä Serlachius-museo Göstassa 24.4.2016 saakka.

20151230_125845

Yllättävää läsnäoloa: Heikki Marila Wäinö Aaltosen taidemuseossa

Kesä on lopuillaan, ja olen jättänyt kotikaupunkini Turun Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä käymisen viime tippaan. Se sopii kuitenkin hyvin jatkoksi muille käymilleni näyttelyille.

WAM:n kesänäyttely on turkulaisen Heikki Marilan  (s. 1966) Kukkia ja perkeleitä. Esillä on paljon tänä ja viime vuonna valmistuneita töitä. Juuri nyt on hyvä aika esitellä Marilan tuotantoa, sillä tuntuu kuin hän olisi lisännyt kierroksia. Noin 10 vuoden takaiset maalaukset, joissa pohditaan kaupunkeja, lähiöitä ja karttoja tai hieman uudemmat omakuvat eivät tunnu yhtä vaikuttavilta kuin uusimmat kukka- ja uskontoaiheiset maalaukset.

Vanhemmissa maalauksissa muun muassa Turun Varissuon ja Riihimäen kartta on maalattu öljyväreillä. Löytyy myös vuokra-asuntokerrostalo ja työvoimatoimiston odotuskäytävä, joita molempia peittävät isot mustat pallot.

Marilaa on pidetty jonkinlaisena ekspressionistina. Värien käyttö on kirjavaa ja abstraktius korkealla tasolla. On keltaista, vaaleanpunaista, kirkkaanvihreää, mustaa, punaista, paljon pikkutarkkaa syheröä. Pinta on keskeinen, paksujen öljyvärikerrosten rosoisuus, josta paikoitellen kiiltää valaistuskin. Marila tekee siveltimenvetojen ohella jonkinlaisia koukkauksia, pyöräytyksiä ja tiputuksia, panostaa tarkkaan harkittuun sotkemiseen.

20150830_151000

Marilasta kerrotaan, että hän oli ollut melko vähän tunnettu siihen saakka, kunnes hän voitti Carnegie Art Awardin vuonna 2011. Voiton toi kukka-aiheinen maalaussarja, joka ammentaa hollantilaisista 1600-luvun kukka-asetelmista. Kuten ehdin aiemminkin oppia, 1600-luvun asetelmat olivat usein statussymboleitakin, mutta nämä ovat jotain muuta. Ne vievät esikuviensa groteskiuden vähintään kolmanteen potenssiin. Kukat näyttävät kohta räjähtävän tai hajoavan silmissä, valuvat alaspäin tai kohoavat eri suuntiin. Niissä ei ole samaa tarkkuutta kuin esikuvissaan; keskeistä on viitteellisyys. Viittauspisteenä onkin ajatus Vanitas-asetelmasta, jossa kukkivia ja lakastuvia kukkia on kerätty yhteen, tarkoituksena muistuttaa kuolemasta.

Uskontoaiheisiin maalauksiin kuuluu 16 Martti Lutheria esittävän maalauksen sarja. Se perustuu muun muassa internetistä löytyneisiin Luther-kuviin, jotka kaikki puolestaan perustuvat yhteen Lucas Cranachin maalaukseen, joka Lutherista on säilynyt. Luther varioituu, näyttää viimeisessä maalauksessa melkein kuin pyöveliltä tummasävyisyydessään. Toisessa maalauksessa hän on kokonaan musta, vain kädessä oleva Raamattu erottuu. Sarjasta kirjoitetaan mielenkiintoisesti Pilkkuun asti -blogissa.

Uudehkossa sarjassa Jeesus riippuu ristillä ja valuu verta, jaloissaan kaksi mustaa lammasta. Toiseen, Raamatun vaiheita varsin abstraktilla tasolla esittelevään sarjaan kuuluu muun muassa näyttelyn parhaiten nimetty teos, Jumalan vitutus.

Tätä näyttelyä varten Marila on tänä keväänä maalannut valtavan alttarimaalausmaisen teoksen nimeltä Viimeinen tuomio. Ylhäällä Jeesus pikku enkeleineen jakaa oikeutta ja alhaalla valtaosan tilasta vievät helvetin lieskat. Helvetin alareunassa piileksii muun muassa natsisymboli. Museo-opas kertoo, että maalauksessa on mukana myös Mannerheim, hänen kasvonsa voi löytää sekä taivaasta että helvetistä. Marila on käsitellyt Mannerheim-aiheita aiemminkin, ilmeisesti jo 1990-luvulla, mutta niitä maalauksia ei ole nyt esillä.

Marilan aiheissa työvoimatoimiston ja vuokrakerrostalon kylmyys kohtaa helvettien lieskat. Siirtyessään kohti uskontoaiheita Marila on siirtynyt kerrostalojen konkreettisuudesta uskonnon abstraktioihin ja arjen turtumuksesta voimakkaisiin tunteisiin. Mutta teemat ovat samoja: kyse on alistamisesta ja alistumisesta, kärsimyksestä ja siitä kuinka olemme jonkin – systeemin tai jumalan – armoilla. Aivan riippumatta siitä uskooko jumalaan tai systeemiin, ne vaikuttavat arjessamme, uskonnollisista lähteistä kumpuavat teemat, aiheet ja asenteet, virastojen byrokraattiset arvaamattomuudet. Ja miten erilaista olisi uskoa jumalaan tai systeemiin?

20150830_150738

Monissa teoksissa, erityisesti Viimeisen tuomion kohdalla juuri monumentaalisuus vaikuttaa. Se luo tuntumaa jos ei hartaudesta, niin kuitenkin jonkin itseä suuremman läsnäolosta. Tuntuisi lattealta puhua taiteen läsnäolosta ja syvällisestä taiteen kokemisesta, mutta jotain tässä on. Se tuntuu yllättävältä, jopa hieman vanhanaikaiselta ja silti tuoreelta.

Kukkia ja perkeleitä Wäinö Aaltosen taidemuseossa (Itäinen rantakatu, Turku) vielä 6.9.2015 saakka. Monia teoksista voi katsoa taiteilijan omilla kotisivuilla ja jopa Instagramissa mutta parhaimmillaan ne ovat livenä.