Kokeellista koulutusta: Black Mountain College (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 3)

IMG_2745Hamburger Bahnhofin Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957 -näyttely esittelee North Carolinassa Yhdysvalloissa toimineen Black Mountain Collegen toimintaa. Collegen perusti joukko ihmisiä, jotka halusivat kokeilla edistyksellisiä opetusmetodeja, ja se vaikutti osaltaan taiteiden kehitykseen. Koulun idea oli varsin demokraattinen ja yhteisöllinen, collegen rakennuksiakin rakensivat opiskelijat ja opettajat yhdessä.

College on minulle entuudestaan tuttu runouden kautta; ns. Black Mountain -koulukuntaan kuulunut runoilija Charles Olson oli collegen viimeinen rehtori ja muutama muukin 1950-luvun amerikkalaisen runouden keskeinen nimi vaikutti siellä. Myös muun muassa John Cagella, Cy Twomblylla ja Robert Rauschenbergillä oli yhteys Black Mountainiin.

Näyttely alkaa Josef ja Anni Albersista, jotka olivat mukana Bauhausin toiminnassa ja lähtivät Black Mountainiin 1933, kun Bauhaus oli jouduttu lakkauttamaan. Lähtökohta kiinnittää Black Mountain Collegen hetkessä historiaan ja näyttelyn paikkaan, Saksaan ja Berliiniin, jossa historia on usein lähellä, tavoitettavissa, ja kuitenkin kaukana, sillä nykypäivä tuntuu sekoittavan kaiken, menneen ja menevän.

IMG_2747Taidenäyttelyn varsinaiset teokset jäävät sivuosaan. Seinillä on Albersien töitä – Josefin väritutkielmaneliöitä ja Annin tekstiilitöitä – ja muitakin Black Mountainiin liittyvien taiteilijoiden teoksia, mutta ne ovat enimmäkseen pienehköjä ja konkreettisestikin varjossa puurakennelmien alla.  Enemmän korostuvat oheismateriaalit, joissa kerrotaan koulun tarina. Mukana on historiallisia dokumentteja, kuten kirje, jossa Josef Albers kutsutaan Yhdysvaltoihin. Ennen kaikkea Black Mountain -näyttely on jonkinlainen tutkielma, paikka johon voi mennä opiskelemaan Black Mountain Collegea ja palasta taiteen historiaa.

Lisäksi taiteilija-säveltäjä Arnold Dreyblatt on suunnitellut kaavion, jonka pohjalta useiden eri taideyliopistojen opiskelijat käyvät lukemassa Black Mountainiin liittyviä arkistomateriaaleja joka päivä klo 11-13 ja 15-17. Nuori nainen istuu tuolilla ja lukee tekstiä; taustalla joku etsii arkistoista paperinivaskan ja lähtee sitten lukemaan sitä toisaalle, ryhmä nuoria keskustelee pöydän ääressä ja suunnittelee jotain. Museokävijä jätetään kuin televisionkatsojan asemaan, sillä opiskelijat eivät huomioi yleisöä, on kuin kukaan ei olisi tullut heitä katsomaan. Näin tuskin oli demokraattiseksi aiotussa Black Mountain -collegessa, mutta tunnelma on kiinnostava ja poikkeaa tietysti myös siitä mitä katsominen ja oleminen yleensä näyttelyissä on.

Näyttely liittyy Black Mountain Research -tutkimusprojektiin, jota on toteutettu Freie Universität Berlinissä Dahlem Humanities Centerissä.

Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957, 5.6.-27.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Mainokset

Mel Bochner ja Washington D.C.

IMG_1812

Eräs mieleenpainuvimpia museokokemuksiani oli National Gallery of Art Washington D.C.:ssä. Siellä on kokoelmia, joissa taisi olla ainakin Jackson Pollockia ja Piet Mondriania.*  Eniten innostuin silti vaihtuvasta näyttelystä, joka oli sillä kertaa, kolme vuotta sitten, Mel Bochneria.

Bochner on käsitetaiteilija, hänen ensimmäistä näyttelyään Working Drawings and Other Visible Things on Paper Not Necessarily Meant To Be Viewed as Art vuonna 1966 on pidetty yhtenä ensimmäisistä käsitetaiteen näyttelyistä. National Galleryssa näytillä oli muun muassa ruutupapereita, joilla on listoja ja suunnitelmia töiksi.

Viime vuosina Bochner on tehnyt suuria ja värikkäitä sanamaalauksia. Hän toistaa ja värittää yksinkertaisia sanoja ja tekee niistä katseltavia, ymmärrettäviä. Teoksen nimi voi olla Nothing, ja se lukee siinä moneen kertaan varioituna, eri sanoin. Bochnerin idea on niin yksinkertainen, että sen toivoisi keksineensä itse.

Bochnerin maalaukset ovat jonkinlaisia synonyymilistoja. Hän käyttää apuna Rogetin Thesaurusta, synonyymisanakirjaa. Jopa sanakirjasta tietämättä tuntuu kuin listat tulisivat valmiina, annettuina. Sana muuntuu, varioituu toiseksi kuin käskystä. Maalausten selkeys ja kirkkaat värit korostavat vaikutelmaa jonkinlaisesta automaattisuudesta. Sanat ovat banaaleja, kuten ”amazing”, ”nothing” tai ”blah”. Toisin kuin muut, ”blah” ei löydä itselleen edes synonyymejä.

Ehkä koin Bochnerin teokset läheisiksi, koska sanat ja runous ovat ydinainesosaamistani, niistä luulen tietäväni jotain. Bochner, samoin kuin jotkin kiinnostavat runot, pystyvät tutkimaan kieltä tavoilla, joihin kielitiede ei pysty. Aikoinaan halusin opiskella kielitiedettä, mutta nykyään tutkin runoutta juuri siksi, että kielitiede ei kielen tutkimiseen pysty (kaikilta osin, mikä on tietenkin tarpeellinen lisäys, mitenkään kielitieteen saavutuksia vähättelemättä). Ja on tietenkin hirveä nykytaide- ja kirjallisuusklisee väittää jonkun ”tutkivan” jotain. Mutta Bochner on tietysti kiinnostunut myös lukemisen ja näkemisen tai katsomisen välisistä eroista ja suhteista.

Bochnerin sanamaalaukset yhdistyvät mielessäni Jani Leinoseen, joka on kirjoittanut lauseita ylikansallisten firmojen ja tuotteiden logokirjasimilla. Yhteys on ilman muuta kaukaa haettu, molemmat vain käyttävät sanoja ja kirkkaita värejä, ja heillä on tietysti omat tavoitteensa. Mutta molempien teoksissa sana tai lause jollain tapaa tuotteistuu, muuttuu käsiteltäväksi objektiksi. Siinä missä Bochnerin sanat ovat yksinkertaisia, kuten ”nothing” tai ”blah”, Leinonen hakeutuu provokatiivisten mutta kuitenkin banaalien lauseiden pariin. Bochnerin työt ovat kuitenkin listamaisuudessaan avoimempia ja määrittymättömämpiä, eikä hän tietenkään ota kantaa brändien maailmaankaan. Leinonen on paljon lannistavampi. Bochner avaa jotain, mitä ei aivan tavoita.

Käsitetaiteesta ei ole pitkä matka runouteen, sitäkin on nykyään käsitteellistä. Jos voisin, linkittäisin tähän Robert Fittermanin runot Starter Castle ja Zoomburb (teoksesta Sprawl, 2010), jotka esittelevat brändinimiä ikään kuin avainsanapilvessä. Jos lisäisi värit, hän voisi olla Bochnerin ja Leinosen risteytys. Juuri Fittermanin takia olen johtunut ajattelemaan Bochneria ja Leinosta yhdessä. Myös Fitterman on äärimmäisen banaali, mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä.

Mutta ennen kaikkea muistoni Bochnerin näyttelystä on kokemus tilassa olemisesta. National Galleryn tornitilat olivat kiinnostavat, epämääräinen muistikuvani on, että huoneet olivat pieniä ja tilat sokkeloiset. Saatan olla väärässä. Mutta olin viettänyt kolme päivää seminaarissa, jonka päätteeksi oleilu rauhallisessa museotilassa tuntui hyvältä. Bochnerin kieli oli käsitettävissä, tavoitettavissa, yksinkertaista. Se tuntui sillä hetkellä virkistävimmältä mahdolliselta löydöltä.

Noin vuotta myöhemmin olin Portossa, jossa Bochnerin näyttely oli juuri avautumassa. Kävimme museossa edeltävänä päivänä, ja olisin mielelläni mennyt takaisin, mutta paikallinen ystäväni ei ollut erityisen innostunut museoista. Lopulta istuimme rannalla aurinkotuoleissa ja tilasimme yhden oluen, jonka joimme puoliksi.

*Kävin vain itäisellä puolella, jossa on nykytaidetta; länsipuolella olisi ollut vanhempaa enimmäkseen eurooppalaista taidetta esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta (tämä lainaus tai appropriaatio sopii tietysti erinomaisesti Yhdysvaltain pääkaupungin eurooppalaishenkisen keskustan kansallisgalleriaan – D.C.:ssähän on mahtipontisen muinaiskreikkalaisia rakennuksia ja kerrostalojen korkeutta on rajoitettu, toisin kuin muissa pilvenpiirtäjien luvatun maan isommissa kaupungeissa).

Myöhemmin samana päivänä ehdin Phillips Collectioniin, jossa oli kaiketi myös esillä Monet’ta ja kumppaneita, kuten moniaalla. Sieltä muistan pääasiassa yhden huoneen, jossa oli tarkkaan harkittu valaistus. Huoneen joka seinällä oli jokin Mark Rothkon värisävyjä esittelevä teos. Keskellä saattoi istua penkillä ja katsella seinien kohoavan tai kaatuvan päälle. Huoneeseen taisi päästä vain muutama ihminen kerrallaan, mikäli en muista väärin, mikä on hyvin mahdollista. Muistikuvissani siellä on aivan erinäköistä kuin linkin kuvassa, pimeämpää. Kokemus tuntui tarkasti rajatulta. Kuten Bochner-näyttelyssä, tila itsessään oli selkeä ja hallittava, mikä auttaa taideteosten esiintymistä. Pienemmät tilat ovat usein kiinnostavampia kuin valtavat museohuoneet, joissa on valtavasti ihmisiä.