Kesänäyttelykierros 5: Gösta

Kävin nyt jo kolmatta kertaa Mäntässä Serlachius-museo Göstassa. Monipuolisten näyttelyiden ryydittämän Göstan tunnelma paikkaa vähän sitä puutetta, etten tänä kesänä päässyt mihinkään ulkomaisiin isoihin museoihin. Vaikutelma syntynee siitä, että tilat ovat modernin nykymuseomaiset, esillä on sekä vanhaa että uutta ja aina useampi näyttely.

Tällä kertaa päävetonaulana on brittitaiteilija Mark Wallinger. Wallinger jos joku luo vaikutelmaa ”isosta” museosta, niin ammattimaista ja hillittyä hänen taiteensa on. Mark Wallinger Mark -nimiseen näyttelyyn kuuluu muun muassa pari ulkona olevaa siistinsileää hevospatsasta, museon edessä tököttävä Kristus-patsas ja sarja Rorschach-tauluista vaikutteensa ottaneita musteläiskämaalauksia.

Göstan taaimmaisen huoneen keskellä on videohuoneita, ja niiden vieressä suuret fonttimaiset i-kirjaimet (isolla I:llä, aivan kuin Minä) korostavat hillityn mustavalkoista vaikutelmaa. Metallinhohtoisesta peilikuvan takaisinheijastavasta Tardis-henkisestä poliisikopista näkee tietysti itsensä, mutta myös toisella seinällä olevat Wallingerin musteläiskät. Tässäkö siis kaikki: Wallingerin siistinsileä, sliipattu taide heijastaa takaisin lopulta vain itsensä?

Kiinnostavin on ”Mihin aikaan tämä asema lähtee junalta” -videoinstallaatio, johon kuuluu kaksi videota ja kaksi seinään maalattua mustaa täplää. Videoilla näkyy se, mitä voi nähdä junan ikkunasta, ja täplä on kiinnekohta, piste joka kulkee mukana liikkeessä. Ohi vilahtavien kylttien perusteella ollaan Saksassa, ehkä Berliinin S-Bahnissa. Tätä voisi katsella pidemmänkin aikaa, vaihtuva liikkeessä oleva kuva on hypnoottinen, kahdesta voi katsella keskittyneesti vain toista.

Wallingerin teoksissa ajatus on hieman tärkeämpi kuin itse teos, kuten monessa nykytaideteoksessa. Hän ei kuitenkaan aina tee sitä kovin oivaltavalla tavalla: esimerkiksi I-kirjaimet ovat niin etäännytettyjä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja fonttimaisessa selkeydessään, että niistä on vaikea saada minkäänlaista otetta. (Ja kuitenkin on myönnettävä, että nykytaideintoilijana katselen tätä ehkä sittenkin mieluummin kuin moneen kertaan nähtyjä kotimaisia maalauksia, kuten Pekka Halosta ja Akseli Gallen-Kallelaa, joita Göstan kokoelmista löytyy myös, ja joille on toki hyvä olla paikkansa.)

Wallingerin lisäksi Göstassa on paljon muutakin. Oivaltavasti koottuun Taiteen tähtitaivaat -näyttelyyn kuuluu erilaisten taivaita, tiedettä, tähtiä ja avaruutta sivuavien maalausten ja valokuvien lisäksi muun muassa Agnes Meyer-Brandisin Moon Goose Colony -video, jossa taiteilija opettaa munasta alkaen kasvattamilleen hanhille avaruusmatkailua. Hän lukee hanhenpoikasille kirjaa yrittäessään saada ne leimautumaan itseensä, ja aluksi hän ei voi mennä edes vessaan ilman, että pikkuhanhet hätääntyvät. Meyer-Brandis ajaa pyörällä ja hanhet tulevat nätisti perässä, hän opettaa niille V-muodostelmassa lentämistä ison V:n avulla. Teos perustuu Francis Godwinin teokseen The Man in the Moone (1603), jossa kuuhanhet muuttavat joka vuosi maasta kuuhun. Teos oli jonkinlaista aikansa scifiä. Meyer-Brandisin teos on kaikessa mielikuvituksellisuudessaan kiinnostava tutkielma erikoisesta yrityksestä.

Esillä on myös Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti. Siihen kuuluu setelisarja, jossa eri maiden seteleihin, kuten puntiin ja dollareihin, on kirjailtu hiuksia. Englannin kuningatar ja Yhdysvaltojen setelipresidentit ovat saaneet peruukit päähänsä. Yhdysvalloissa setelin turmelemisesta voi kuulemma saada kuusi kuukautta vankeutta. Schroderus hyödyntää materiaalinaan lankaa ja ihmisten karvoja, hänen maailmansa on leikkisä ja kevyt mutta samalla kiinni arkisissa asioissa.

Ja niin: leikkisyys ja arkisuus ovat ominaisuuksia, jotka ovat esimerkiksi Wallingerin kiiltävistä pinnoista kaukana. Tämä huomio ei tarkoita, etten pitäisi Wallingeria kiinnostavana taiteilijana, mutta tässä se mistä on kyse.

Lisäksi Göstassa on edelleen sama kokoelmanäyttely kuin jo jonkin aikaa, Malli ja hullu kuvailija -otsikolla kulkeva tarinallinen näyttely, jossa vanhojen kotimaisten tekijöiden maalausten mallit saavat kirjailija Riikka Ala-Harjan kirjoittaman äänen.

Mark Wallinger Mark Göstassa 9.10.2016 saakka, Taiteen tähtitaivaat 8.1.2017 saakka, Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti 4.9.2016 saakka, Malli ja hullu kuvailija huhtikuuhun 2017 saakka.

Kesänäyttelykierros 4: Mäntän kuvataideviikot

Mäntän kuvataideviikot ovat tänä vuonna Anssi Kasitonnin kuratoimat. Se näkyy: ote on rento, värikäs ja sarjakuvamainen, ja otsikkona on ”Kommandona”. Mukana on pari yhdysvaltalaistaiteilijaa (mm. Lucy Liu, jonka taiteesta Kasitonni ainakin mainostempun mukaan näki unta), mutta muutoin taiteilijat ovat suomalaisia.

Näyttely alkaa Riikka Hyvösen mustelmakuvilla: värikkäisiin pikkuhousuihin verhotussa takapuolessa on laaja puolikuun muotoinen sinertävä jälki. Mustelmat on saatu roller derbyssä. Sitten on Kalle Mustosen ”Death of the Gnome King – Afterlife”. Toisin kuin viimevuotisessa Turku Biennaalissa, tonttukuninkaan sisälle voi mennä kuin pieneen mökkiin. Siellä on keinutuoli, metronomi ja puutarhatonttuja hyllyllä. On kodikasta ja mukavaa, vaikka tikitys ja tontut häiritsevätkin.

Esillä on myös Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä tunnetun Kalevi Helvetin teoksia, joissa muun muassa pässi ja härkä ovat vihaisia ja on tapahtunut ”auto onnetoumutta – kuolemaa – auto onnetemuuttaa”. Eräässä teoksessa Lidlin muovikassia kantava mies on ristiinnaulittu. Pekka ja Teija Isorättyän piharakennukseen sijoitetussa teoksessa harvinaista sairautta sairastavan lapsen hoidossa käytetyt muoviletkut on aseteltu installaatioksi.

Toisaalla voi tarkastella Kaija Papun virkkaamaa aidonkokoista poliisiautoa ja Konsta Ojalan installaatiota nimeltä Extreme Fistbump, jossa erilaisten pylväiden, kynttilänjalkojen ja muiden korokkeiden päälle on aseteltu muun muassa Karvinen-lelu, leikkidinosaurus, rap-artisti Elastisen levy-yhtiön Rähinä-pääsiäismuna ja ilmalla täytetty tiikeri.

Saatavilla on myös Kasitonnin tekemä ääniopastus. Sitä ei voi kelata, on tyydyttävä annettuun järjestykseen, jossa Kasitonni selostaa näyttelyä jatkuvalla syötöllä.  ”Mitään en ymmärrä, mutta tarviiko sitä niin ymmärtääkään. Tykkään katsella tätä”, sanoo Kasitonni jostain teoksesta, ehkä juuri Ojalan.

Mika Taanilalta esillä on lyhyt videoteos, jossa juostaan nopeasti tekstitys läpi seinälle projisoidulla videolla. Teoksen aloittamiseksi on painettava nappia. Kuvataideviikkojen avajaisissa on esitetty myös Taanilan Mannerlaatta-elokuva. Sen näin kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Runoilija Harry Salmenniemen tekstillä varustettu  lettristinen elokuva on tehty ilman kameraa hyödyntäen valokopiointia, tekstiä ja erilaisia esineitä. (Kuvataideviikkojen sivulla oleva pdf kertoo tarkemmin). Tekstit ja kuvat vaihtuvat nopeasti, kaikkea ei voi omaksua, välkkeestä ja hätkähdyksistä ei saa otetta. Teksti on monitulkintaista ja moniaalle kurkottavaa, sanat kuten ”onnettomuus” voidaan lukea monella tapaa. Kokemus on musertava, tuntuu todella kuin olisi matkalla, kaikki aistit avoinna, epävarmana ja herkillä. Mitenkään miellyttävää se ei ole, mutta täytyykö sen olla.

Ehkä tässä se, mitä haluaisin tämänvuotisista Kuvataideviikoista sanoa.  Näyttely on hauska jos kohta surullinenkin ja samalla äärettömän typerä. Paljoa järkeä ei ole, mutta täytyykö olla.

XXI Mäntän kuvataideviikot 31.8.2016 saakka.

Vuoden 2015 huiput ja ylijäämät

Viime vuonna ehdin nähdä taidetta ainakin Turussa, Helsingissä, Tampereella, Mäntässä, Porissa ja Berliinissä. Kaupunkivalikoima ei ole valtava, mutta paljon niihinkin mahtui. Nyt ajattelin kirjoittaa sellaisesta, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta.

Eräs suosikeistani oli Wäinö Aaltosen museon keväinen Ääni, kuva, kokemus -mediataidenäyttely. En muista siitä enää paljoakaan, varsinkaan esillä olleiden taiteilijoiden nimiä, mutta muistan tunnelman, sen kuinka monet tekniset ratkaisut olivat yllättäviä. Eräässä teoksessa mentiin yksin pimeään huoneeseen pöydän ääreen kuuntelemaan nauhoitetta, jonka ääni kuului selän takaa. Se oli kokemuksena jotain muuttava tai liikauttava. Jossain näyttelyssä oli myös video, jolla sokea nainen kertoi miten havainnoi ympäristöään. Se saattoi olla tämä tai jokin muu.

Berliinissä kävin lukuisissa taidenäyttelyissä. En ole kirjoittanut lainkaan matkan viimeisestä museopäivästä, jolloin yritimme etsiä pienempiä näyttelyitä. Se oli mieleenpainuva kokemus: iltamyöhään internetistä lueskeltu tieto jäi puutteelliseksi ja eräänkin gallerian nykyinen osoite tarkistamatta. Kaatosateessa juoksemme Johann König -gallerian vanhaan kortteeriin ja toteamme, että siellä ei ole enää mitään. Palaamme sateessa takaisin metroasemalle ja ajamme toiseen suuntaan.

Toiselta suunnalta löytyi sentään meCollectors room. Taidekeräilijä Frederic Olbrichtin kokoelmia esittelevässä galleriassa on Wunderkammer, johon kuuluu pieniä kummallisia esineitä, kuten nukkeja, joilta voi nähdä sisäelimet. Pääasia oli kesällä kuitenkin alakerran Queensize-näyttely, joka esitteli kokoelman naistaiteilijoiden töitä. Toinen kuraattori Nicola Graef esitteli näyttelyn myös videolla. Näyttely oli selkeästi rakennettu, siinä oli tarkkaan määritelty idea ja teosten suhdetta toisiinsa oli pohdittu paljon.

Näyttely pohti naisen elämää lapsuudesta kuolemaan. Ensimmäisessä huoneessa lapsen asennossa makaava puistattavan aidon näköinen nukkelapsi on kääntynyt poispäin miestä esittävästä maalauksesta: mies ei vielä kuulu tytön elämään. Myöhemmin on enimmäkseen väkivaltaa, alistumista ja teräaseita. Huone huoneelta näyttely muuttuu jyrkemmäksi. Se pelaa shokkiarvolla ja tunteella, mutta on myös vaikuttava.

Queensize-näyttely muodosti myös mielenkiintoisen kontrastin Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn, jossa poikkesin pikaisesti elokuussa. En ole kirjoittanut siitäkään, koska vierailu oli niin lyhyt. Nopeasti katsottuna esiin nousi pinta, voima ja vahvuus. Näyttelyn maailma tuntui läpitunkevan miehiseltä. Toki Mapplethorpe on kuvannut vaikkapa kyyristyneitä selkiä, missä näkyy haavoittuvuus, ja Patti Smithiä, joka tuijottaa haastavasti vastaan. Mutta valokuvien sileä mustavalkoisuus on etäällä. Harmaan sävyt tekevät kohteistaan ikonisia ja asiallisia.

Queensizen ja Robert Mapplethorpen eroissa on toki kyse myös erilaisista tavoista hahmottaa ja tarkastella, mutta ei ole yllättävää, että naiseutta pohtiva näyttely on väkivaltainen, ja että mieheyteen liittyvä näyttely sivuaa vahvuutta. Epäilen myös, että jos olisin katsonut Mapplethorpea pidempään, olisin saattanut nähdä muutakin.

Syksyn alussa Kiasmassa oli myös Tino Sehgalin teoksia, johon kuului ihmisiä liikehtimässä kahdessa eri museon tilassa. Kaksi syleili toisiaan, toiset kiemurtelivat lattialla. Näitä teoksia olisi voinut katsoa pidempäänkin, liike oli yksinkertaisuudessaan ja monitahoisuudessaan koskettavaa. Tino Sehgalin teos oli myös museon lipunmyyjän minulle kertoma lause, joka sillä kertaa oli ”Kolme häirikkölohta piinaa Australian kaakkoisrannikkoa”. Marko Gylén on kirjoittanut Sehgalista mielenkiintoisesti (englanniksi).

Vielä toisenlainen näkökulma miehisyyteen nousi esiin Turun taidemuseon Nils Dardel -näyttelyssä. Se on esillä on vielä sunnuntaihin 17.1.2016 saakka. Dardel oli dandy, ja hänen ihmishahmonsa ovat värikkäitä, pitkänomaisia ja ylimielisiä. Dardel lie taidehistoriallisesti kiinnostava, vaikka maalausten elämään kyllästynyt tunnelma oli paikoitellen luotaantyöntävä.

Jo aiemmin blogissa mainituista suosikkejani olivat oman maailmansa ja tunnelmansa vahvasti hahmotteleva Ville Andersson Ars Novassa, Berliinin hengästyttävän laajan Hamburger Bahnhof -taidemuseon tunnelma yleisesti, sekä Mänttä, jossa kävin kahdesti (Vaikka Kuvataideviikkojen valikoima oli laajuudessaan vähintään sekava, sieltä löytyi helmiä, ja Göstan tarjonnasta tietysti Anselm Kiefer vaikutti tunnelmallaan, samoin kuin Ville Lenkkerin kuratoima valokuvanäyttely kesällä). Eniten harmittaa, että missasin Taidehallin 101 kaikkien puolesta -näyttelyn.

Mistä näyttelyistä itse vaikutuit viime vuonna? Entä mitä suosittelisit katsomaan tänä vuonna?

Ei vähempää kuin maailma: Anselm Kiefer Göstassa

Mänttä on käymisen arvoinen näemmä jopa kahdesti vuodessa, vaikka tekeekin matkaan mutkan. Vielä joulun välipäivinä Suomen maisemakin (ks. yllä) on keskimäärin yhtä harmaa kuin saksalaisen Anselm Kieferin värimaailma. Kieferin näyttely ehdittiin Helsingin Sanomissa jo julistaa vuoden, ellei peräti vuosikymmenen taidetapaukseksi.

Vaikka suhtaudun mieluusti ylisanoihin varauksella, ei käy kieltäminen, että näyttely on vaikuttava. Serlachius-museo Göstaan on saatu lainaan teoksia taidekeräilijä Hans Grothen kokoelmasta. Grothe on ilmeisesti keskittynyt viime vuosina lähinnä Kieferin taiteen keräilyyn ja myynyt muut pois.

 

Kuten niin monissa muissa näyttelyissä aiemminkin, ensimmäinen huone tuntuu vielä hahmottomalta. Böömi meren rannalla -teos asettaa kyllä suuntaviivat (harmaa, kirjava, raskas, moniulotteinen, kerroksellinen), mutta ensimmäisten teosten luonne hahmottuu vasta käytäessä syvemmälle.

Ensimmäisestä huoneesta esiin nousee kuitenkin työ, joka kuvaa kuolleita tulppaaneja lyijytaustalla. Teoksen esittelytekstissä viitataan 1600-luvun Hollantiin, jossa tulppaaneilla oli suurta arvoa. En tietenkään voi olla muistamatta myös hollantilaisten asetelmamaalauksia, joissa kuolleet kukat pääsivät limittäin elävien kanssa.

Kuolleiden kukkien asetelmista ei enää ole pitkä matka Heikki Marilaan, jonka näyttelyn näin syyskuussa Wäinö Aaltosen museossa.

Lienee sattumaa, että Gösta-museon ravintolan seinässä on nyt Heikki Marilan maalaus, jonka hän maalasi sinne syyskuussa (se tosin esittää Mäntän karttaa). Marilan ja Kieferin maalikerroksissa ja uskontoviittauksissa on jotain samantapaista, olkoonkin, että toinen heistä käyttää reippaasti värejä ja toinen ei. Molempien teoksissa vaikuttaa monumentaalisuus, tunne hiljentymisestä isokokoisen teoksen edessä.

Kieferin teokset ovat suurikokoisia, öljyväri- ja emulsiokerrosten paksuus kovin painava. Kerroksista teoksiin tulee syvyyttä, jota ei valokuvista näe, ja siksi ne kannattaa katsoa henkilökohtaisesti.

Kieferin teoksissa toistuu lyijy, sen harmaa raskaus, joka pysäyttää paikoilleen mutta pitää myös koossa kaikkea muuta. Niissä toistuvat auringonkukat: aina kuolleet, joskus lyijyyn valetut. Niissä toistuu hiljaisuus. Katsellaan tähtikuvioita ja luetaan Raamatun tarinoita Jaakobista, Eesausta ja Baabelin tornista; pystytetään lyijystä kirjahyllyjä ja muistellaan holokaustia. Päätön Sapfo kannattelee lyijyistä kirjakasaa. On pyykkiä narulla ja täytetty joutsen. Baabelin tornistakaan ei tiedä onko se vasta rakenteilla vai jo hajoamassa, mutta olennaista on, että kaiken tulee sekoittua.

Anselm Kiefer ei pyri mihinkään sen vähempään kuin maailman hahmottamiseen, jos ei sentään sen selittämiseen. Hän haluaa näyttää sitä mitä tapahtuu maalla ja merellä, sitä kuinka kukat kuolevat, kuinka meri lainehtii ja vie mukanaan Suurta rahtia tai Böömiä kohti merta.

Ajatus siitä, että Böömi on meren rannalla (vaikka on oikeasti sisämaassa) viittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin (1926-1973) runoon, kuten myös muutamien muiden Kieferin teosten nimet (Bachmann puolestaan viitannee Böömin suhteen Shakespearen näytelmään, joka tunnetaan suomeksi nimellä Talvinen tarina. Böömi-runon voi lukea englanniksi täältä, suomennosta ei tietääkseni ole tehty.) ”Jos Böömi on yhä meren rannalla, uskon jälleen mereen”, kirjoittaa Bachmann. Böömi on valinta, mereen ja sitä myötä maahan uskominen on valinta. Valittava on myös se, että vaihtoehdot – minä tai joku muu – ovat samanarvoisia.

Sekä Bachmann että Kiefer haluavat uskoa kaltaisuuksiin, rinnastuksiin, tasa-arvotuksiin, siihen, että meillä on yksilöinä merkitystä vain suhteissa toisiimme ja maailmaan. Heidän tyylinsä on paikoitellen hieman vanhanaikaistakin: he viljelevät viittauksia muuhun taiteeseen, vaativat merkityskerrosten avautumisen pohjaksi tietoa ja tunnistusta. Viittauskohteet, kuten Raamattu tai Shakespeare, voivat toisaalta olla tuttuudessaan lähes turvallisia.

En aina ole syvällisen symboliikan ystävä, koska sellainen sortuu herkästi oletukseen siitä, että kaikki ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä samalla tavoin, että ammentamalla yhteisistä symboleista pääsemme kohti jotain totuutta. Sen vastapainoksi on hyvä olla myös paikallisuutta, painotusta nykyhetkeen ja asioiden merkityksiin itsessään. Mutta siitäkin huolimatta Kieferin maailmalle on paikkansa, se on niin kattava, että sitä ei voi olankohautuksella ohittaa.

Kiefer-näyttelyn voi nähdä Serlachius-museo Göstassa 24.4.2016 saakka.

Bartleby ja tekemättä jättäminen: XX Mäntän kuvataideviikot

Mäntässä on niin paljon näyttelyitä, että Kuvataideviikoille jää Suomen poikki suuntaavassa aikataulussamme harmillisen vähän aikaa. Se surettaa, sillä nähtävää olisi useammaksikin tunniksi. Entisen teollisuusrakennus Pekilon neljässä kerroksessa sijaitsevan Uusi nykyisyys -näyttelyn ovat kuratoineet Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Erityisenä tavoitteena on nostaa esille Suomessa toimivia ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita. Näyttely kokonaisuutena pyrkiikin haastamaan ja ravistelemaan. Sinänsä mielenkiintoista on, ettei kokoavana teemana ole kuitenkaan esimerkiksi tarkastella Suomea ulkopuolisten silmin tai muuta ennalta arvattavaa, vaan mahdollisuudet ja tarkastelun kohteet ovat laajempia. Kokonaisuus vaikuttaa toki hajanaiselta, ja kantaaottavimpien töiden rinnalla vähemmän kantaaottavat tuntuvat helposti ohitettavilta.

Monissa teoksissa kommentoidaan poliittisia ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Ray Langenbachin installaatio esittelee David Rossin, lapsikauppajuristin, turvapaikkahakemuksen. Suohpanterror-kollektiivilta on esillä saamelaispukuinen Huuto-mukaelma ja muita kuvia, joilla pyritään ottamaan kantaa saamelaisten kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Erään teoksen posliinilautasissa on suomalaisten poliitikkojen kuvia.

Tarjolla on myös solvauksia ohikulkijoille huuteleva ananas (Christelle Mas) ja teos, jossa kävijä pääsee ilmaiseksi sisään, jos osallistuu teokseen ja ottaa näyttelyyn kannettavakseen kyltin, johon voi kirjoittaa vapaavalintaisen tekstin (Harrie Liveart).  Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen 101 kaikkien puolesta -projektiin liittyvässä Vaikuttavien kirjojen kirjastossa voi tarkastella erilaisten ihmisten valitsemia kirjoja Gabriel Garcia Marquezista Roope Ankkaan. Ihmisistä itsestään kerrotaan ikäryhmä, asuinpaikka ja muutamia muita demografisia tietoja.

Karolina Kucian teoksessa Mental Hotel voi mennä valkoiseen koppiin, jonka perällä on kirjoituspöytä. Pöydällä on vihko, jossa lause ”Artists can…” odottaa jatkoa. Lisäksi on lehtisiä, joissa on dialogia, joka perustuu Herman Melvillen Bartleby-pienoisromaaniin. Kucian toisessa kopissa on lauseita, jotka viittaavat muun muassa Germanwingsin koneen lentoturmaan. Tässä vaiheessa on jo niin kiire, että teoksen syvempi idea jää ehkä avautumatta (erilaisissa tiedotteissa kerrotaan Kucian asettavan näyttelyvieraan torakan asemaan, mutta tämä aspekti menee minulta ohi), mutta jään jälleen miettimään Bartlebya, joka kieltäytyi tekemästä, hän sanoi: ”Mieluiten en” (I’d prefer not to). Bartleby, the Scrivenerhan on yksi parhaita tarinoita mitä on koskaan kirjoitettu. (Löytyy myös Juhani Lindholmin suomennoksena ehkä lähimmästä kirjastosta.)

Bartleby tuo mieleeni viimekesäisen Kunsthalle Wienin New Ways of Doing Nothing -näyttelyn (pdf-linkki), joka  käsitteli monin tavoin työtä ja sen tekemättömyyttä. Kyse oli taiteesta työnä, kuten osaltaan myös Mäntässä, mutta myös muusta, nykyajan työelämän huonontumisesta. Se oli kiinnostava näyttely erityisesti siksi, että siinä oli näinkin tarkkaan rajattu teema. Bartleby oli esillä ainakin taiteilijakollektiivi Claire Fontainen teoksissa, ja muun muassa Natalie Czechin kuvat, joissa toistuu Daniil Harmsin teksti ”Today I wrote nothing. Doesn’t matter. 9 January” pohtivat sitä mitä olisikin jättää tekemättä, kieltäytyä siitä tai antaa olla, ja olla silti merkityksellinen. Joskus oikea vastaus ”artists can” -lauseen jatkoksi saattaisikin olla ”do nothing” tai ”prefer not to”. Taidetta tekemällä kieltäytyy aina jostain muusta, monesta sellaisestakin toiminnasta, joita Kuvataideviikkojen teokset tarkastelevat, ja samalla tietysti tekee jotain muuta. Tämä ei ole ajatuksena kovinkaan oivaltava, mutta kyse on totaalikieltäytymisen mahdollisuudesta, sen toisintamisesta erilaisiin tilanteisiin, mitä Bartleby ehdottaa. Ajatus tekemättä jättämisestä on ja sittenkin ei ole juuri sen vastaista mitä moni Kuvataideviikkojen kantaaottavimmista taiteilijoista on tehnyt.

Kuvataideviikot 31.8.2015 saakka. 

Mänttä: Serlachius-museo Gösta (ja ajatuksia taiteen arvosta)

Mänttä on kuin suomalaiset pikkupaikkakunnat yleensä, ensi kertaa nähtynä viehättävä mutta unelias. Taidekaupungin kesään mahtuu kuitenkin niin paljon taidetta, että tunnelma on kuin Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla: hetken tuntuu siltä, että täällä keskellä ei-mitään on ja ovat kaikki. Yksistään Serlachius-museo Göstassa on useita näyttelyitä nykytaiteesta vanhoihin tuttuihin.

Ensimmäisenä tielle osuu Antero Toikan, Mäntässä lapsena asuneen veistostaiteilijan, Visio 2015. Toikka tekee kirkasvärisiä veistoksia teräksestä ja vastaavista materiaaleista. Niitä on paljon ulkona museoalueella, mutta kiinnostavampi on sisällä museossa oleva huone, jossa pieni määrä teoksia on kokoontunut tiiviisti yhteen. Taustalla soi Timo Humalojan ja Pekka Lapin tekemä Piste-ääniteos, joka pohtii geometristen kuvioiden ilmeentymistä. Lukijan rauhallinen, monotoninen ja miellyttävä ääni on kuin tietoisen läsnäolon harjoitus, joskin sen sijaan, että hän sanoisi ”nyt ota oikein hyvä asento ja keskity vain siihen, että olet nyt tässä”, hän puhuu siitä kuinka piste liikkuu kolmion reunoja pitkin tai ympyrän kehällä. Siinä on jotain hyvin meditatiivista.

Korine ja Max E. Ammannin kokoelmista koottu outsider-taiteen näyttely on varsin laaja, jo itsessään hengästyttävä. Voisi jopa väittää, että niitä on turhankin paljon kunnon perehtymiseen. Moni taiteilijoista on tehnyt työtään laitoksissa, he ovat esimerkiksi kehitysvammaisia tai olleet psykiatrisissa sairaaloissa, mutta mukaan mahtuu myös muista syistä instituutioiden ulkopuolisia itseoppineita. Joissain tapauksissa tekniikoita voisi kuvitella erottaviksi, moni näistä taiteilijoista on tehnyt töitään joka pöytälaatikosta löytyvillä huopakynillä tai väriliiduilla. Mutta eihän sekään nykytaidemaailmassa mitään tarkoita. Näyttely on jaoteltu teemoihin, löytyy liikennettä, luontoa ja uskontoa. Mieleen jäävät muun muassa sarja, jossa useampi sveitsiläinen taiteilija on kuvannut lehmäjonon etenemistä Alpeilla ja sekatekniikkainen Maria-ikoni, joka on koristeltu kitsch-jouluenkeleillä ja leluprinsessakruunulla. Taiteilija on suomalainen, mutta hänen nimeään allekirjoittanut ei kirjoittanut ylös, vaikka yrittikin tehdä muistiinpanoja.

Taaempaa löytyy vielä Ville Lenkkerin kuratoima Kaukainen kosketus -valokuvanäyttely. Lenkkeri oli kuvannut edellisenä vuonna lapsuutensa Mänttää, ja kutsui sitten yhdeksän taiteilijaa kymmeneksi päiväksi kuvaamaan Mänttää. Pekka Niittyvirran (toivottavasti se oli hän) kuvissa on muun muassa Mäntän Siwa ja sateessa kulkeva mies, josta näkyy luurankohupparin peittämä selkä. Yksinkertaisessa toteavuudessaan nämä kuvat puhuttelevat eniten. Keskellä suurta museohuonetta on Roger Ballenin löytämä autiotalo, joka on pystytetty installaatioksi. Sisältä löytää muun muassa Conchita Wurstia muistuttamaan muokatun Helene Schjerfbeckin omakuvan ja ihmisenkokoisia nukkeja, jotka pitävät karmivia ääniä. En huomaa ääniä ennen kuin menen taloon sisälle, mutta sieltä poistuttuani en voi olla kuulematta niitä muualla huoneessa.

Kartanon puolella on kuuluisa Claude Monet’n heinäsuovamaalaus, jonka aitous varmistui keväällä. Maalaukselle on varattu oma huone. Teos tuntuu sinänsä melko tavanomaiselta, mitä sen edessä voi kysyä muuta kuin kysymyksiä taiteen arvosta, sitä mikä arvon määrittää. Se resonoi mukavasti esimerkiksi outsider-taiteen näyttelyssä olevien Mose Tolliverin teosten kanssa, jotka hän on signeerannut nimellä MoseT. En tiedä onko Tolliver ajatellut Monet’ta, mutta mielessäni signeeraukset yhdistyvät heti. Myös Antero Toikalta esillä on Hommage à Monet -teos, oranssi Giverny-veistos. Göstan näyttelyt tuntuvat muutoin melko erillisiltä, joten onneksi tällaisia pieniä yhtymäkohtia voi hakea.

Serlachiuksen kokoelmiin maaseutuaiheinen Monet sopii hyvin, tarjolla on kahden pienehkön näyttelyn verran perinteisiä edelfeltejä ja gallenkalleloita. Nämä ovat niitä, jotka ovat Suomen museoissa yhtä peruskauraa kuin Monet Euroopan suurissa museoissa. Uskonkin törmääväni Monet’hen jo pian taas Berliinissä. Pidän kyllä Monet’sta, mutta olen myös  jo nähnyt paljon hänen teoksiaan.

Loppuun sopii sitaatti amerikkalaisen Ben Lernerin romaanista Leaving the Atocha Station (2011): ”I had long worried that I was incapable of having a profound experience of art and I had trouble believing that anyone had, at least anyone I knew. … Insofar as I was interested in the arts, I was interested in the disconnect between my experience of actual artworks and the claims made on their behalf; the closest I’d come to having a profound experience of art was probably the experience of this distance, a profound experience of the absence of profundity.” (s. 9).  Kertoja on runoilija ja viettää aikaansa taidemuseossa, jossa hän näkee jonkun itkevän vanhan maalauksen äärellä ja epäilee kokemuksen aitoutta.

Göstan näyttelyiden moninaisen kirjon äärellä kokemusten olemusta sopiikin kysyä. Ei, en tarkoita, että siellä mikään ei olisi tehnyt vaikutusta. Olihan siellä koettavaa, jos kohta paljon sellaistakin, minkä saattoi ohittaa nopeasti. Mutta ratkaisematta jää kysymys siitä mikä se kokemus on ja mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Luultavasti Monet’n heinäsuovan näkemisen on tarkoitus olla vähän kuin tapaisi kesäfestareiden backstagella Cheekin: kohtaamisen sinänsä oletetaan tekevän kohtaajasta jotenkin merkittävämmän, vaikka Cheekin olisi nähnyt useita kertoja valokuvissa. Mutta enemmän jään miettimään Mose Tolliveria tai miestä, joka luurankohupparissaan kävelee poispäin: millaisia ovat heidän kokemuksensa? Sitä paitsi on jo kiire Mäntän Kuvataideviikoille, joista lisää myöhemmin.

Göstan kesänäyttelyt ovat esillä 13.9.2015 saakka.