Kun taide katsoo takaisin: Saara Ekström, WAM

20160423_103257

Videoseinältä tuijottaa vastaan huuhkaja. Kun katsoo tarpeeksi kauan, se räpäyttää silmiään tai kääntää ehkä päätään, mutta jaksaa kyllä tuijottaa. Katse on intensiivinen, kuin se vaatisi jotain ja se seuraisi taiteen katsojaa sinne minne hän vain salissa meneekin.

Saara Ekströmin näyttely Wäinö Aaltosen museossa lähestyy loppuaan (viimeinen päivä tänään (24.4.2016)!), mutta onneksi ehdin vielä mennä paikalle.

Huuhkajaa vastassa on tolppien nokassa istuvia täytettyjä lintuja ja linnun ääniä, jotka kuuluvat kuution muotoisista kaiuttimista. Mutta todellinen taistelu käydään ihmisen ja pöllön, katsojan ja katseen kohteen välillä.

Saara Ekström liikkuu samoilla suunnilla kuin toisen tämän kevään näyttelyn Jussi Heikkilä, jonka näyttelyssä täytetyt ja kuvaannolliset linnut olivat myös keskeisessä osassa, mutta Heikkilä käsitteli lintujaan kevyemmin, jonkinlaisina silmänkääntötemppuina, jotka saattoivat muuttaa muotoaan helposti: ehkäpä lintu onkin vasara. Ekströmin linnut ovat ennen kaikkea läsnä, eivät muutoksen ja havainnoinnin kohteina, vaan osallistujina, jotka pyrkivät muuttamaan sitä, joka ne kohtaa.

 20160423_102603

Sitten on peruukki, diskopallo, orkidea ja maljakko hailakan ja tarkkaan harkitun värisissä vedoksissa. Ne kuvittavat installaatiota, johon kuuluu myös autonrenkaita, risuja ja vanha televisio, josta tulee lumisadetta (sitä tuli muuten tänään päivälläkin jopa Turussa, huhtikuu todella on kuukausista julmin). Museossa on hämärää ja moniin teoksiin kuuluvat ääninauhat värittävät kokemusta; paljon sellaista mikä tekee nykytaidemuseoissa käymisestä niin kiinnostavaa: päästä kokonaisvaltaisiin arjesta poikkeaviin ympäristöihin, sen sijaan että vain astuisi selkeästi valaistuun huoneeseen, jossa on tauluja seinillä.

Kiasmassakin muutama vuosi sitten esitellyssä Limbus-sarjassa on sieniä ja kukkia mustavalkokuvissa, sieniasetelmia kuin kellumassa tyhjyydessä. On jonkinlainen jäkäläkasvi, tai kallioimarre tai vastaava, joka avaa ja sulkee ”lonkeroitaan” – niiden välistä paljastuu vuorotellen numero 3, helminauhaa, kolme sormusta ja avain. Video herättää paljon assosiaatioita, mutta en haluaisi tulkita sitä. Ensireaktio on vastenmielisyys hitaasti sulkeutuvaa ja avautuvaa kasvia kohtaan, se kun tuntuu nielevän kaiken sisäänsä.

Ja sitten on broadsheet-lehtijulkaisu, jonka saa ottaa eräästä huoneesta mukaansa. Se kertoo Collyerin erakkoveljeksistä, jotka keräsivät 1940-luvulla New Yorkissa tavaraa ympärilleen, muun muassa sanomalehtiä. Lehdessä on mustavalkokuvia täytetyistä linnuista ja kirjoista ja englanninkielisiä tekstejä veljesten kokemuksesta.

Saara Ekströmin näyttely on ennen kaikkea läsnäoloa, kysymys siitä miten taide näyttäytyy ja tulee lähelle. Hän kuvaa prosesseja ja muutoksia, sitä miten hitaasti puvuntakki valmistuu, maatumista, lahoamista, silmien räpäytyksiä.

Suuri osa teoksista on uudehkoja, tehty juuri tätä näyttelyä varten. Ekström on syntynyt Turussa vuonna 1965. Vanhempien teosten kuvia voi vilkaista hänen kotisivuiltaan.

Kukkia ja puuta: Eggert Pétursson, Ai Weiwei

Kävin Porin taidemuseossa jo pääsiäisenä. Siellä yhäkin esillä oleva näyttely oli islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956). Hän maalaa kukkatauluja. Se ei kuulosta lähtökohtaisesti kovinkaan kiinnostavalta, mutta lähestymistapa on moderni.

Nähdään kanervia, kissankelloja, ehkä maksaruohoa, paljon sellaisia kasveja joita allekirjoittanut ei laisinkaan tunnista, sillä minun nuoruudessani ei kasvioita kerätty. Tunturiunikko, pohjanhorsma, suohorsma. Islannin kasvisto on rikasta ja vaihtelevaa. Eräässä teoksessa on kuulemma yli 70 kasvilajia. Pintaa tekisi mieli koskettaa ja tunnustella, on valoa ja varjoa, syvyysvaikutelmaa, vaikka ilmeisesti teosten pinta on melko tasainen. Ei ihme, että lähes joka taulun vieressä on koskeminen kielletty -merkintä.

 20160326_134008

Äänioppaan mukaan varhaiset työt 1990-luvulta ovat kuin tapettia toistossaan. Myöhemmin kuviot hajoavat, muuttuvat monipuolisemmiksi. Taulujen tarkkuudessa on jotain groteskiakin, hieman samaan tapaan kuin 1600-luvun asetelmamaalauksissa tai Heikki Marilan valuvissa kukkatauluissa. Pétursson ei kuitenkaan pyri hajottamaan kukkia, vaan asettaa luonnon kuin suurennuslasin alle. Hän tavoittelee kokonaista spektriä pikkusievyydestä komeaan hämmennykseen.

Kukat ovat selvästi Péturssonin elämäntyö. Vuonna 1983 hän kuvitti islantilaisen kasvioppaan. Se on museossa näytillä, samoin kuin hänen kahdeksanvuotiaana piirtämänsä kukkatutkielmat.

Museossa on nyt esillä myös Itä-Aasian videoikkuna -projektin viimeinen osa. Projekti alkoi jo vuonna 2013, muistan nähneeni yhden aiemman osan. Kyse on kaupungistumisesta, se koetaan videoteosten läpi hämärissä huoneissa, mustilla ja turkooseilla seinillä, on hälyisää ja silti museonhiljaista. Taiteilijat ovat Ai Weiwei, Chim Pom, Ham Yan Ah, Hayakawa Yumiko, Hung Keung, Kato Tsubasa, Man Phoebe, Miyanaga Akira, Okin Collective ja Wu Mali. Näyttelyn tiedotteen mukaan taiteilijoiden teokset ovat ”vastausta Henri Lefebvren (1996: 173) vaatimukseen taiteesta, joka ei palvelisi kaupunkia koristelemalla kaupunkitilaa taideteoksilla vaan josta muodostuisi ’sekä praxis että poesis yhteiskunnallisessa mittakaavassa: kaupungissa asumisen taito taideteoksena'”.

Kyse on siis arjesta, josta Lefebvrekin on paljon kirjoittanut, siitä miten sitä voitaisiin kuvata tavalla, joka todentaa ja todellistaa. Arkeen osallistuva taide ei ole kukkataulu seinällä.

Valikoiman kiinnostavin on ehkä Ai Weiwein video nimeltä Beijing (2003), 150 tuntia kuvaa kaupungin kaduilta. Video näytetään isolla kankaalla, sen edessä on kaksi säkkituolia, joille voisi jäädä istumaan. Katson videota ehkä vain pari minuuttia, mutta on selvää, että sellainen on kokemus taiteeseen uppoamisesta. Video tuntuu myös kiinnostavammalta kuin HAM:in (Helsingin taidemuseon) talvinen Ai Weiwei -näyttely, jonka kävin myös katsomassa tammikuussa, mutta josta en tullut kirjoittaneeksi. Näyttelyssä Ai Weiwei oli puurakennelmineen mahtipontinen ja raskas, hieman teennäinen ja teetettykin, vaikka ajatusta teoksissa ja niiden taustalla toki oli.

 20160103_121243

En aina kyennyt hahmottamaan missä määrin puurakennelmat (tehdyt ja teetetyt, tai vanhoista antiikkiesineistä muunnellut) kannattelivat ja lunastivat ajatuksensa. Taustatarinat, joita teosten infokylteissä kerrotaan, ovat vaikuttavia, mutta puurakennelmat jäävät niistä etäälle, vaikka ovatkin usein vaikuttavia pelkässä valtavuudessaan. Ai Weiwein tuotanto ei ole käsitetaidetta samalla tavalla kuin sellaiset käsitetaiteelliset teokset, jotka kannattelevat ajatustaan tai käsitettään kuin höyhentä lämpöä huokuvan patterin yllä, kevyesti mutta varmasti, siten että liike ja yhteys säilyvät. Teokset joita Helsingissä nähtiin olivat raskaita ja massiivisia. Ja toisaalta on niin, että Ai Weiweissä keskeisintä on sittenkin kokonaisuus, se miten hän tekee elämästään ja toiminnastaan jonkinlaisen kantaaottavan performanssin, pikemminkin kuin yksittäiset teokset.

Mutta Beijing-videolla hän on dynaaminen, raskaus jää syrjään ja jäljellä on maailman tarkasteleminen sellaisena kuin se jonain hetkenä on.

Sama pätee lopulta Péturssoniin: hän tarkastelee maailmaa, ottamatta sen enempää kantaa siihen millainen sen tulisi olla.

Lopuksi vielä erityismaininta Porin taidemuseolle: iso seinäkkeillä jaettu halli on tilana hieno, taiteenkin kannalta ilmavampi ja miellyttävämpi kuin täyteen ahdetut pienet huoneet (kuten esimerkiksi Ateneumin Rodin-näyttelyssä näytti olevan – vaikka tietysti jokaisen museon on pelattava sillä tilalla mitä käytettävissä on). Pétursson-näyttelyssä oli myös nykyaikainen ääniopastussysteemi.

Eggert Pétursson ja Itä-Aasian videoikkuna Porin taidemuseossa 28.8.2016 saakka. Museokortilla pääsee.