Vuoden 2015 huiput ja ylijäämät

Viime vuonna ehdin nähdä taidetta ainakin Turussa, Helsingissä, Tampereella, Mäntässä, Porissa ja Berliinissä. Kaupunkivalikoima ei ole valtava, mutta paljon niihinkin mahtui. Nyt ajattelin kirjoittaa sellaisesta, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta.

Eräs suosikeistani oli Wäinö Aaltosen museon keväinen Ääni, kuva, kokemus -mediataidenäyttely. En muista siitä enää paljoakaan, varsinkaan esillä olleiden taiteilijoiden nimiä, mutta muistan tunnelman, sen kuinka monet tekniset ratkaisut olivat yllättäviä. Eräässä teoksessa mentiin yksin pimeään huoneeseen pöydän ääreen kuuntelemaan nauhoitetta, jonka ääni kuului selän takaa. Se oli kokemuksena jotain muuttava tai liikauttava. Jossain näyttelyssä oli myös video, jolla sokea nainen kertoi miten havainnoi ympäristöään. Se saattoi olla tämä tai jokin muu.

Berliinissä kävin lukuisissa taidenäyttelyissä. En ole kirjoittanut lainkaan matkan viimeisestä museopäivästä, jolloin yritimme etsiä pienempiä näyttelyitä. Se oli mieleenpainuva kokemus: iltamyöhään internetistä lueskeltu tieto jäi puutteelliseksi ja eräänkin gallerian nykyinen osoite tarkistamatta. Kaatosateessa juoksemme Johann König -gallerian vanhaan kortteeriin ja toteamme, että siellä ei ole enää mitään. Palaamme sateessa takaisin metroasemalle ja ajamme toiseen suuntaan.

Toiselta suunnalta löytyi sentään meCollectors room. Taidekeräilijä Frederic Olbrichtin kokoelmia esittelevässä galleriassa on Wunderkammer, johon kuuluu pieniä kummallisia esineitä, kuten nukkeja, joilta voi nähdä sisäelimet. Pääasia oli kesällä kuitenkin alakerran Queensize-näyttely, joka esitteli kokoelman naistaiteilijoiden töitä. Toinen kuraattori Nicola Graef esitteli näyttelyn myös videolla. Näyttely oli selkeästi rakennettu, siinä oli tarkkaan määritelty idea ja teosten suhdetta toisiinsa oli pohdittu paljon.

IMG_2799

Näyttely pohti naisen elämää lapsuudesta kuolemaan. Ensimmäisessä huoneessa lapsen asennossa makaava puistattavan aidon näköinen nukkelapsi on kääntynyt poispäin miestä esittävästä maalauksesta: mies ei vielä kuulu tytön elämään. Myöhemmin on enimmäkseen väkivaltaa, alistumista ja teräaseita. Huone huoneelta näyttely muuttuu jyrkemmäksi. Se pelaa shokkiarvolla ja tunteella, mutta on myös vaikuttava.

Queensize-näyttely muodosti myös mielenkiintoisen kontrastin Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn, jossa poikkesin pikaisesti elokuussa. En ole kirjoittanut siitäkään, koska vierailu oli niin lyhyt. Nopeasti katsottuna esiin nousi pinta, voima ja vahvuus. Näyttelyn maailma tuntui läpitunkevan miehiseltä. Toki Mapplethorpe on kuvannut vaikkapa kyyristyneitä selkiä, missä näkyy haavoittuvuus, ja Patti Smithiä, joka tuijottaa haastavasti vastaan. Mutta valokuvien sileä mustavalkoisuus on etäällä. Harmaan sävyt tekevät kohteistaan ikonisia ja asiallisia.

Queensizen ja Robert Mapplethorpen eroissa on toki kyse myös erilaisista tavoista hahmottaa ja tarkastella, mutta ei ole yllättävää, että naiseutta pohtiva näyttely on väkivaltainen, ja että mieheyteen liittyvä näyttely sivuaa vahvuutta. Epäilen myös, että jos olisin katsonut Mapplethorpea pidempään, olisin saattanut nähdä muutakin.

Syksyn alussa Kiasmassa oli myös Tino Sehgalin teoksia, johon kuului ihmisiä liikehtimässä kahdessa eri museon tilassa. Kaksi syleili toisiaan, toiset kiemurtelivat lattialla. Näitä teoksia olisi voinut katsoa pidempäänkin, liike oli yksinkertaisuudessaan ja monitahoisuudessaan koskettavaa. Tino Sehgalin teos oli myös museon lipunmyyjän minulle kertoma lause, joka sillä kertaa oli ”Kolme häirikkölohta piinaa Australian kaakkoisrannikkoa”. Marko Gylén on kirjoittanut Sehgalista mielenkiintoisesti (englanniksi).

20150825_140618

Vielä toisenlainen näkökulma miehisyyteen nousi esiin Turun taidemuseon Nils Dardel -näyttelyssä. Se on esillä on vielä sunnuntaihin 17.1.2016 saakka. Dardel oli dandy, ja hänen ihmishahmonsa ovat värikkäitä, pitkänomaisia ja ylimielisiä. Dardel lie taidehistoriallisesti kiinnostava, vaikka maalausten elämään kyllästynyt tunnelma oli paikoitellen luotaantyöntävä.

Jo aiemmin blogissa mainituista suosikkejani olivat oman maailmansa ja tunnelmansa vahvasti hahmotteleva Ville Andersson Ars Novassa, Berliinin hengästyttävän laajan Hamburger Bahnhof -taidemuseon tunnelma yleisesti, sekä Mänttä, jossa kävin kahdesti (Vaikka Kuvataideviikkojen valikoima oli laajuudessaan vähintään sekava, sieltä löytyi helmiä, ja Göstan tarjonnasta tietysti Anselm Kiefer vaikutti tunnelmallaan, samoin kuin Ville Lenkkerin kuratoima valokuvanäyttely kesällä). Eniten harmittaa, että missasin Taidehallin 101 kaikkien puolesta -näyttelyn.

Mistä näyttelyistä itse vaikutuit viime vuonna? Entä mitä suosittelisit katsomaan tänä vuonna?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s