Sekalainen ja värikäs: Rakkaudella Heino, HAM

Kävin jo huhtikuussa Helsingin taidemuseon Rakkaudella Heino -näyttelyssä. Näyttely perustuu Heinojen taidekeräilijäperheen taidesäätiön kokoelmiin. Nyt jälkeenpäin mieleen tulee kaksi adjektiivia: värikäs ja sekalainen.

Sekalainen ei ehkä ole sama kuin sekava, mutta varsinaista yhtenäisyyttä näyttelystä on vaikea ainakaan pikaisella käynnillä löytää (ehkei se ole tarkoituskaan, tarkoitushan on vain esitellä ”näkökulma taidekeräilijöiden kokoelmaan”). Taiteilijoita on mukana kymmeniä ja monilta esillä on vain yksi tai kaksi työtä. Ne herättävät assosiaatioita ja muistikuvia taiteilijoiden tuotannon aiemmista kohtaamisista, ovat kuin metonymisiä osia jostain laajemmasta kontekstista. Minulle ennestään tuntemattomat taiteilijat jäävät tässä näyttelyssä vähälle huomiolle.

Sekalainen ja värikäs: yhden huoneen lattialle tulvivat  vanhat ja likaiset pehmolelut suurehkosta pienoismallitalosta. Jarmo Mäkilän teoksen nimi on Ensimmäinen koulupäivä. Seinällä olevassa Kolkko leikki -maalauksessa pikkupojat puolestaan polttavat pienoismallitalon. Mäkilältä olen nähnyt näyttelyn Porin taidemuseossa takavuosina, sen joka kysyi ”pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin.” Nytkin ollaan leikin lopussa, tai siinä kohden missä leikki muuttuu todellisuudeksi.

Värejä riittää muuallakin: eräs Alvar Gullichsenin työ on kuin värioksennus seinällä ja Heikki Marilaltakin esillä on eräs hänen kukka-asetelmatauluistaan. Stina Saaristolta esillä oleva prinsessa sammakkoprinssinsä kera ei sentään ole niin värikäs kuin osa Saariston töistä.

Eräs puhuttelevimmista on Kim Simonssonin teos, jossa näen tytön ja suden. Luulen, että teoksen nimi on Tukija, mutta myöhemmin internetistä selviää, että Tukija onkin toinen esillä oleva teos, jossa tyttö ratsastaa makaavalla kauriilla. Tyttö ja susi on nimeltään Sotilas IV, mutta paikalla ollessani olen tietenkin heti tehnyt tulkinnan: tyttö kannattelee selässään sutta, tai ehkä susi tukee häntä, tiedä häntä. Susi on hänen mukanaan ja pitää kiinni kaikin voimin. Onko syytä olettaa, että sudella on pahat aikeet, niin kuin susilla kliseisesti on? Vai vahvistaako selässä roikkuva susi tyttöä?

Sitä paitsi jälkikäteen en ole ollenkaan varma onko kyseessä susi vai jonkinlainen isokorvainen koira tai muu epämääräinen eläin; olen tehnyt hätiköidyn nimitulkinnan lisäksi nopean assosiaatiotulkinnan (sillä muistuttavathan monet Simonssonin tytöistä Punahilkkaa), enkä ole katsonut teosta tarkkaan. Tytön silmät ovat suuret ja tyhjät, kasvonpiirteistä tunnistan sen jo kaukaa Simonssonin työksi. Hän on alien, tässä ja läsnä ja poissa, vähän kuin lapsen unohdettu lelu.

Joka tapauksessa sekä Sotilas IV että Tukija kääntävät tässä tulkinnassa valta-asemia ympäri. Tukeeko toinen toista, onko tyttö alistanut makaavan kauriin alleen vai kannatteleeko hän sitä sarvista?

Simonssonilta muistan parhaiten Fiskarsin Ruukin kesänäyttelyssä pari vuotta sitten näkemäni teoksen, vai pitäisikö sitä sanoa performanssiksi: museotiloihin oli sijoitettu 3D-tulostin, joka teki pieniä muovisia tyttöpatsaita, aina yhden päivässä, hitaasti jurnuttaen. Valmiit tytöt olivat esillä hyllyllä (taiteilijan Facebook-sivulta näkee kuvan). Enimmäkseen ne olivat samannäköisiä, mutta joskus tulostin oli tehnyt virheen ja patsas oli jäänyt puolitiehen tai siitä oli tullut muovilankasyheröä. Sittemmin olen nähnyt samantapaisia patsaita myynnissä muualla, yksi maksaa noin 320 €. Ne ovat hidasta ja haavoittuvaista sarjatuotantoa.

(Tyhjentävin arvio, jonka olen Simonssonin tuotannosta nähnyt löytyy täältä: ”Miten muovityttöjen hinnat sitten kehittyvät jälkimarkkinoilla vuosien päästä jää nähtäväksi.”)

—–

Kun talvella kävin Helsingin taidemuseossa katsomassa Ai Weiweitä, joku oli kaatanut Tennispalatsin toiseen kerrokseen johtaviin portaisiin ison kasan popkornia (kuten moni tietänee, alakerrassa on elokuvateatteri). Ei ihme, että HAM mainostaa taiteen olevan popkornia aivoille.

En tosin ole varma onko se paras mahdollinen mainos taidemuseolle. Popkornia syödään, kun halutaan viihtyä, se otetaan esiin kun alkaa tapahtua ja voi seurata sivusta viihdyttävää elokuvataistelua. Emoji syö popkornia, kun viihdyttävä nettikeskusteluriita on alkanut. Popkorni poksahtelee kevyesti ja hajoaa lopulta mössöksi suussa, siementen kuoret takertuvat hampaiden väleihin.

Heinojen taidekokoelman näyttely on kiinnostava ja viihdyn siellä. Jälkivaikutelma on monella tapaa popkorninen.

Rakkaudella Heino -näyttely on esillä 28.8.2016 saakka.

Advertisement

Kukkia ja puuta: Eggert Pétursson, Ai Weiwei

Kävin Porin taidemuseossa jo pääsiäisenä. Siellä yhäkin esillä oleva näyttely oli islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956). Hän maalaa kukkatauluja. Se ei kuulosta lähtökohtaisesti kovinkaan kiinnostavalta, mutta lähestymistapa on moderni.

Nähdään kanervia, kissankelloja, ehkä maksaruohoa, paljon sellaisia kasveja joita allekirjoittanut ei laisinkaan tunnista, sillä minun nuoruudessani ei kasvioita kerätty. Tunturiunikko, pohjanhorsma, suohorsma. Islannin kasvisto on rikasta ja vaihtelevaa. Eräässä teoksessa on kuulemma yli 70 kasvilajia. Pintaa tekisi mieli koskettaa ja tunnustella, on valoa ja varjoa, syvyysvaikutelmaa, vaikka ilmeisesti teosten pinta on melko tasainen. Ei ihme, että lähes joka taulun vieressä on koskeminen kielletty -merkintä.

 

Äänioppaan mukaan varhaiset työt 1990-luvulta ovat kuin tapettia toistossaan. Myöhemmin kuviot hajoavat, muuttuvat monipuolisemmiksi. Taulujen tarkkuudessa on jotain groteskiakin, hieman samaan tapaan kuin 1600-luvun asetelmamaalauksissa tai Heikki Marilan valuvissa kukkatauluissa. Pétursson ei kuitenkaan pyri hajottamaan kukkia, vaan asettaa luonnon kuin suurennuslasin alle. Hän tavoittelee kokonaista spektriä pikkusievyydestä komeaan hämmennykseen.

Kukat ovat selvästi Péturssonin elämäntyö. Vuonna 1983 hän kuvitti islantilaisen kasvioppaan. Se on museossa näytillä, samoin kuin hänen kahdeksanvuotiaana piirtämänsä kukkatutkielmat.

Museossa on nyt esillä myös Itä-Aasian videoikkuna -projektin viimeinen osa. Projekti alkoi jo vuonna 2013, muistan nähneeni yhden aiemman osan. Kyse on kaupungistumisesta, se koetaan videoteosten läpi hämärissä huoneissa, mustilla ja turkooseilla seinillä, on hälyisää ja silti museonhiljaista. Taiteilijat ovat Ai Weiwei, Chim Pom, Ham Yan Ah, Hayakawa Yumiko, Hung Keung, Kato Tsubasa, Man Phoebe, Miyanaga Akira, Okin Collective ja Wu Mali. Näyttelyn tiedotteen mukaan taiteilijoiden teokset ovat ”vastausta Henri Lefebvren (1996: 173) vaatimukseen taiteesta, joka ei palvelisi kaupunkia koristelemalla kaupunkitilaa taideteoksilla vaan josta muodostuisi ’sekä praxis että poesis yhteiskunnallisessa mittakaavassa: kaupungissa asumisen taito taideteoksena'”.

Kyse on siis arjesta, josta Lefebvrekin on paljon kirjoittanut, siitä miten sitä voitaisiin kuvata tavalla, joka todentaa ja todellistaa. Arkeen osallistuva taide ei ole kukkataulu seinällä.

Valikoiman kiinnostavin on ehkä Ai Weiwein video nimeltä Beijing (2003), 150 tuntia kuvaa kaupungin kaduilta. Video näytetään isolla kankaalla, sen edessä on kaksi säkkituolia, joille voisi jäädä istumaan. Katson videota ehkä vain pari minuuttia, mutta on selvää, että sellainen on kokemus taiteeseen uppoamisesta. Video tuntuu myös kiinnostavammalta kuin HAM:in (Helsingin taidemuseon) talvinen Ai Weiwei -näyttely, jonka kävin myös katsomassa tammikuussa, mutta josta en tullut kirjoittaneeksi. Näyttelyssä Ai Weiwei oli puurakennelmineen mahtipontinen ja raskas, hieman teennäinen ja teetettykin, vaikka ajatusta teoksissa ja niiden taustalla toki oli.

 

En aina kyennyt hahmottamaan missä määrin puurakennelmat (tehdyt ja teetetyt, tai vanhoista antiikkiesineistä muunnellut) kannattelivat ja lunastivat ajatuksensa. Taustatarinat, joita teosten infokylteissä kerrotaan, ovat vaikuttavia, mutta puurakennelmat jäävät niistä etäälle, vaikka ovatkin usein vaikuttavia pelkässä valtavuudessaan. Ai Weiwein tuotanto ei ole käsitetaidetta samalla tavalla kuin sellaiset käsitetaiteelliset teokset, jotka kannattelevat ajatustaan tai käsitettään kuin höyhentä lämpöä huokuvan patterin yllä, kevyesti mutta varmasti, siten että liike ja yhteys säilyvät. Teokset joita Helsingissä nähtiin olivat raskaita ja massiivisia. Ja toisaalta on niin, että Ai Weiweissä keskeisintä on sittenkin kokonaisuus, se miten hän tekee elämästään ja toiminnastaan jonkinlaisen kantaaottavan performanssin, pikemminkin kuin yksittäiset teokset.

Mutta Beijing-videolla hän on dynaaminen, raskaus jää syrjään ja jäljellä on maailman tarkasteleminen sellaisena kuin se jonain hetkenä on.

Sama pätee lopulta Péturssoniin: hän tarkastelee maailmaa, ottamatta sen enempää kantaa siihen millainen sen tulisi olla.

Lopuksi vielä erityismaininta Porin taidemuseolle: iso seinäkkeillä jaettu halli on tilana hieno, taiteenkin kannalta ilmavampi ja miellyttävämpi kuin täyteen ahdetut pienet huoneet (kuten esimerkiksi Ateneumin Rodin-näyttelyssä näytti olevan – vaikka tietysti jokaisen museon on pelattava sillä tilalla mitä käytettävissä on). Pétursson-näyttelyssä oli myös nykyaikainen ääniopastussysteemi.

Eggert Pétursson ja Itä-Aasian videoikkuna Porin taidemuseossa 28.8.2016 saakka. Museokortilla pääsee.