Turun Wäinö Aaltosen museon kokoelmista kootussa kesänäyttelyssä mennään Mansikkapaikkaan. Se on nostalgiaa, jotain mennyttä ja jo lähestulkoon kadotettua, jossa olisi hyvä viivähtää, jos sinne onnistuu jotenkin palaamaan. Erään huoneen täyttää Jan-Erik Anderssonin suurikokoinen teos In the White Room (1989), joka on näyttelytekstin mukaan kunnianosoitus lapsuuden kesämökkihuoneelle, jossa hän kuunteli 1960-luvun musiikkia. Se koostuu erilaisista esineistä, värikkäistä raameista ja läpinäkyvistä, olemattomista seinistä. Toisella puolella on miniatyyrikuvia, jotka liittyvät musiikkikappaleiden nimiin. Nähdään muun muassa The Beatlesia ja Creamia. Anderssonin inspiroimana kuraattori Jonni Saloluoma on koonnut myös kiinnostavia soittolistoja, joka huoneelle omansa. Linkki löytyy museon sivulta.
Kokoelmista on uudempien teosten rinnalle nostettu itsensä Wäinö Aaltosen maalauksia. Eräässä huoneessa teemana ovat kesä, järvi ja ranta, ja Aaltoselta löytyy ranta-aiheisia teoksia muutamiakin. Wäinö Aaltosen rinnalla nähdään Vesa Aaltosen Aamiainen laiturilla -triptyykki, jossa lasten eväskorissa on muun muassa kevytmaitoa ja ympärillä levittäytyy järvi: mikä voisi olla mukavampaa.
Toisessa huoneessa on kirkkoteema, siellä on Tiina Vainion Pro Fide -katedraali, joka on maalattu vanhalle purjeelle. Yllä olevassa kuvassa sen edessä ovat Tiina Ketaran (edessä) ja Kimmo Ojaniemen (keskellä) sekä oikealla sivussa vielä Mauno Hartmanin teokset. Yhdessä huoneessa on myös Turku-aiheisia valokuvia ja maalauksia.
Eräs hienoimmista teoksista on Jari Silomäen kahdeksan valokuvan ja kuvatekstin sarja, joka kuuluu Sääpäiväkirja-sarjaan. Silomäki alkoi ottaa kuvia päivittäin jo vuonna 2001 ja aikoo ilmeisesti jatkaa sitä hamaan tulevaisuuteen. WAM:in sarjassa alussa nähdään korkealta otettu kuva epämääräisessä lähimenneisyydessä rakennetuista kerrostaloista (lue: 60-70-luvulla, joiden kerrostalot toistuvat Suomen lähiöissä loputtomiin). Kuvateksti kertoo, että ”Tänään kaikki hyvin”. Sitten tapahtuu kaikenlaista: kuolemia lähellä ja kaukana kuten Israelissa, läheinen muuttaa pois. Arkista säätä ja luontoa kuvaavat valokuvat ovat pysäyttäviä välähdyksiä. Idea on kuvien välissä, kaikessa siinä mitä jää pois, ja asioissa, jotka törmäytetään väkivaltaisesti toisiinsa, paikoissa, joissa kaikki arkinen tapahtuu. Aivan kuin voisi tuijottaa rauhallista järvimaisemaa, vaikka joku on kuollut. Silomäki onkin tuotannossaan laajemminkin yhdistänyt juuri arkea ja politiikkaa, maailman tapahtumia ja merkityksistä riisuttuja maisemia.
Mukaan mahtuu myös Kim Simonssonin teos Moss Girl and Deer, jossa on samantapainen asetelma kuin Heino-näyttelyssä näkemässäni Sotilas IV -teoksessa. Tyttö on tällä kertaa sammalenvihreä ja käynyt polvilleen kyyryyn, ja kauris, jota aiemmin näkemässäni teoksessa luulin sudeksi tai koiraksi, on köytetty hänen selkäänsä jalat ulospäin sojottaen. Hiukset valuvat tytön kasvoille ja peittävät ne osittain. Näyttelyn teemaan sopii pohtia mistä tässä haetaan turvaa, mihin ollaan palaamassa. Ehkä asento tuo helpotusta oloon, vaikka taakka olisikin raskas ja pelottava kannettavaksi. Tyttö on voimattomampi kuin Soturi-teoksessa, mutta saattaisi vielä nousta pystyyn. Ehkä hän kerää vain voimia. Mitä enemmän näen Simonssonin teoksia, sitä enemmän niitä jää miettimään: vaikka en olekaan varma mitä mieltä niistä pitäisi olla, samantapaisten asetelmien itsepäinen toistuminen on kiehtovaa.
Näyttelyn tunnelma kiteytyy hienosti myös Juha Allan Ekholmin sinänsä yksinkertaisessa valokuvassa, jossa on nimenkin mukaisesti Suomen lippu taloyhtiön pesulassa. Kuva on vuodelta 1996, mutta pesukoneet saattaisivat olla vanhempiakin, niiden värikkyys ja kulmikkuus on kaukana nykyajan sulavasta, puhtaanvalkeasta muotoilusta. Ehkä lippu on ollut pesussa ja ripustettu kuivumaan, saahan Suomen lipun pestä, kunhan sitä ei kuivaa ulkona. Hetken ajan tuntuu siltä, että kuvassa lippu saa olla pelkkä Suomen lippu, viaton ja kirkas. Jos teos olisi vuodelta 2016, Suomen lippu symboloisi todennäköisesti jotain muuta, viittaisi esimerkiksi yliampuvaan kansallismielisyyteen, kritisoisi sitä tai ottaisi siihen kantaa. Ellei sitten ole niin, että pesutupa olisi siihenkin liian neutraali ympäristö. Arjen askareita epämääräisessä menneisyydessä: se jos mikä on turvallista nostalgiaa, jota maailman kriisit ja hälinä toki ravistelevat mutta eivät ehkä sittenkään horjuta.
Näyttelystä kerrotaan muuten myös Kahvia, kiitos! -blogissa, jonka kirjoittaja oli seuranani museossa.
Mansikkapaikka-näyttelyyn ehtii vielä 21.8.2016 saakka.
museoblogi 